Hiljaisuus nostaa, kun voimaton huoli painaa

Maailma on seurannut kuukausien ajan jännittyneenä Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Moni miettii, mihin olemme menossa. Kova kielenkäyttö ja viholliskuvien rakentaminen huolestuttavat ja heijastuvat jo omaan arkeemme. Ihmiset pelkäävät levottomuuksia ja väkivaltaa.

Kun kirjoitan tätä kolumnia, selvältä näyttää, että Donald Trump voittaa vaalit. Vasta ajan myötä avautuu, mitä vaalituloksesta seuraa. Ajat ovat erikoiset. Huolestuttaa niin ukrainalaisten, ihmisoikeuksien kuin luonnon puolesta.

Viimeisten päivien kampanjatilaisuudessa presidenttiehdokas Trump kysyi, ”kuka helvetti välittää”, jos merenpinta nousee. Hän väitti, että ilmasto ei lämpene, vaan viilenee. Samaan aikaan seuraamme järkyttäviä uutisia Espanjan tulvista ja ilmastonmuutoksen seurauksista eri puolilta maailmaa.

Uutisia lukiessani muistelen vanhaa tyyneysrukousta: ”Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä, joihin voin vaikuttaa sekä viisautta erottaa nämä toisistaan.”

Kun tyyneys tuntuu olevan tavoittamattomissa, hakeudun luontoon ja hiljaisuuteen. Syksyisen tähtitaivaan alla ymmärtää oman pienuutensa ja elämän erityisyyden. Hiljaisuus auttaa löytämään omankokoisen paikan tässä maailmassa. Ei pidä olla enempää kuin on. Ei tarvitse kantaa koko maailmaa harteillaan.

Hiljaisuus auttaa myös tunnistamaan oman vastuun ja mahdollisuudet. Minäkin voin osaltani vaikuttaa siihen, miten toisista ihmisistä puhutaan ja miten olemme ihmisiksi tässä maailmassa. Sinäkin voit.

Kannattaa pysähtyä juuri silloin, kun vauhti on kovimmillaan. Sain tästä pari viikkoa sitten muistutuksen, kun vietimme muutaman päivän hiljaisuuden retriitissä arkkihiippakunnan kirkkoherrojen kanssa.

Hidastaminen teki hyvää kiivaan uutismaailman ja intensiivisen työelämän keskellä. Hitaalle ajattelulle ja levolle on raivattava tietoisesti tilaa. Yhteyden saaminen itseen ja omiin syviin tuntoihin ei ole aina helppoa. Tarvitsemme kipeästi kykyä rauhoittua. Mieli ja keho eivät jaksa ilman lepoa.

Retriitissä ollaan yhdessä hiljaisuudessa. Sanattomuus voi mietityttää etukäteen moniin sanoihin ja runsaaseen puheeseen tottuneita. Hiljaisuudessa oppii kuitenkin, että yhteys ei vaadi sanoja. Kokemus on voimakas ja koskettava.

Retriitissä saa olla myös hetken irti uutisvirrasta, tavoittamattomissa ja toisten huolenpidon varassa. Tämä on vaikeaa ja juuri siksi niin tärkeää. Kun puhuminen ja tekeminen lakkaa, alkaa oleminen. Pysähtyminen voi tuntua vaikealta ja tyhjyys pelottavalta, mutta lopulta ne tekevät hyvää.

Kun retriitti päättyi, yksi osallistujista muisti ortodoksisen pappismunkki Serafim Sarovilaisen viisaat sanat: ”Hanki itsellesi mielenrauha, ja tuhannet ympärilläsi pelastuvat”.

Mitä paremmin tulemme toimeen itsemme kanssa, sitä paremmin kohtelemme myös ympärillämme olevia ihmisiä. Kun lepäämme, kestämme paremmin maailman huolia, elämään kuuluvaa haurautta ja arjen vaatimuksia. Hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä.