Katsoa pimeää tuulta

”Tuli ulos saunasta, katsoi, näkyikö tähtiä, ei näkynyt, tuuli pimeässä, ja vaikka oli ollut huolia, ilma tuntui pehmeältä. Kunpa voisi katsoa pimeää tuulta mistään huolehtimatta, ilman minkään painoa”, miettii saunoja Antti Hyryn novellissa Mustan ojan vesi.

Talvi tekee tuloaan niin novellissa kuin syyslomalaisen elämässä. Pohjoistuuli saunan lämmittämällä iholla muistuttaa, että edessä on toisenlaiset ajat. Maisema on paljas, hiljainen. Tuuli suhisee puissa. Välillä järveltä kuuluvat joutsenten äänet. Pimeä on pimeää.

Tämäkään syksy ei ole päästänyt helpolla. Alati pimenevässä maailmassa ikävöi rauhaa ja lepoa. Hyvät kirjat, pitkät kävelyt ja iltasaunan lämpö ovat parasta, mitä osaa nyt toivoa. Mökkipaikkakunnan kirjaston kellarista löytyy toiveiden mukaisesti Hyryä, uutuushyllystä lukemattomat romaanit.

Sitä toivoo vain, että voisipa katsoa pimeää tuulta, mistään huolehtimatta, ilman minkään painoa. Istua, lukea, olla ja ajatella.

Maailman rauhattomuus ei kuitenkaan anna rauhaa. Uutiset puistattavat. Viattomat ihmiset kärsivät ja hätä katsoo suoraan silmiin omalta kännykältä. Sydämestä puristaa viha, väkivalta, sodat ja kylmyys. Viha synnyttää vihaa, väkivalta väkivaltaa.

Ukrainaan kohdistuvat sotatoimet on ollut helppo tuomita yhteisesti. Lähi-idän konfliktin keskellä jakolinjat elävät myös täällä. Monimutkaista konfliktia, jolla on pitkä historia, ei voi yksinkertaistaa. Näky syyllisestä on osa vuosikymmeniä jatkunutta rauhattomuutta ja murhenäytelmää. Vastakkainasettelu ja oikeassa oleminen tulevat meidän arkeemme asti.

Silmitön väkivalta karmaisee, olipa tekijä kuka tahansa. Iskut siviileitä sekä sairaita ja haavoittuneita kohtaan ovat iskuja ihmisyyttä vastaan. Ne rikkovat kansainvälisiä sopimuksia ja humanitaarista oikeutta. Kuinka katkaista kostonkierre? Eskalaatio pelottaa. ”Ilta on ajatuksien lempeä aika, mutta se tulee tyhjänä ja kylmänä sille, jolta on toivo kadonnut”, kirjoittaa Hyry ja sanoittaa liian monen todellisuutta.

Katso ihmistä, kerrotaan Pilatuksen sanoneen. Hän sai tehtäväkseen tuomita kuolemaan viattoman. Sanoissa oli myötätuntoa ja viisautta, jota hän ei itse kyennyt elämään todeksi. Autuaita ovat rauhantekijät, sanoitti moni suruaan presidentti Ahtisaaren kuoleman edessä. Kaipaamme toivon sanoja, luottamusta siihen, että myös sovinnolla on aikansa ja tekijänsä.

”Unen aikana hän haluaisi muuttaa muualle, johonkin toiseen maailmaan, jossa olisi mielestä poissa tuo, kuoleman varjo”, miettii novellin hän. Tuota toista maailmaa kaipaa moni, edes unen verran, loman ajaksi.

Mutta maailma ei ole enää sellainen. Onko se koskaan ollut? Yhteisten murheiden lisäksi kannamme mukanamme omia ja läheistemme huolia, elämän haurautta. ”Miksi en lakkaa itkemästä menneitten talvien lumia”, miettii novellin kertoja. Menneiden jäljet ovat kyyneliä myös meidän poskillamme.

”Tuo juuri maassa, se on niin vanha, että sen aika riittäisi kaikkeen kaipaukseen, mutta ei, kaikki toistuu, lehtien lepatus ja sydämen lyönnit, ja yö ja päivä ja vuodet, eikä mikään kuitenkaan tule takaisin.”

Pimeässä tuulta katsoessa ajattelee, kuinka lohdullista on, että kaikki toistuu ja yhtä aikaa mikään ei tule takaisin. On tämä hetki, yksi elämä, yksi yhteinen maailma.

”Rauha on tahdon asia. Sodat ja kriisit eivät ole väistämättömiä. Ne ovat seurausta ihmisten toimista”, muistutti Ahtisaari. Ja uskoi siihen, että juuri siksi myös kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa.

Se on myös sinusta ja minusta kiinni.