Kolme vuotta sotaa - turtumisen ja toivon välissä

Kolme vuotta sitten olimme hiihtolomalla mökillä. Tuntui hyvältä olla yhdessä. Pandemian varjot alkoivat väistyä. Esikoinenkin oli päässyt lomille armeijasta.

Pian tunnelma pienessä pirtissä tiivistyi. Uutiset Ukrainasta järkyttivät. Tuijotimme ruutuja epäuskoisina ja hämmentyneinä. Tapahtui jotakin sellaista, jonka emme uskoneet olevan mahdollista Euroopassa. Sota tuli lähelle ja näkyi pian monin tavoin myös meidän arjessamme.

Katsoin lapsiani ja ymmärsin taas jotain siitä, mitä epävarmuudessa eläminen tarkoittaa. Millaisethan ajat meilläkin on edessämme?

Sodan uhka ja sotapuhe murtautuivat lasten ja nuorten maailmaan uudella tavalla. Olin ajatellut suojelevani lapsiani kaikelta, mitä ikinä he keksivät pelätä. Nyt tunsin, kuinka maailman mannerlaatat tutisevat, eikä minun hennosta kädestäni ole niitä torjumaan.

Uutiskuvat Ukrainan eri kaupungeista toivat silmiemme eteen sodan kauheudet. Monet halusivat auttaa ukrainalaisia konkreettisesti. Pienikin mahdollisuus auttamiseen toi toivoa ja järjestystä omaan mieleen.

Asiantuntijat suosittelivat rajoittamaan sotauutisten seuraamista, jotta oma toimintakyky ja mielenrauha säilyisivät. Tein niin itsekin ja mietin samalla ukrainalaisia, joilla ei ollut mahdollisuutta rajata sotaa elämänsä ulkopuolella.

Euroopassa on sodittu nyt kolmen vuoden ajan. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, uskoin, että tämä olisi nopeasti ohi ja ajattelin, että sotaan ei voi tottua. Sotaan ei saa tottua.

Toisin kuitenkin kävi, ja toisaalta hyvä niin. Arki jatkui Suomessa ja arki jatkui myös Ukrainassa. Kouluja ja sairaaloita jälleenrakennettiin. Lapsille yritettiin tarjota mahdollisuuksia tavalliseen elämään ja harrastamiseen ja siinä pystyi myös etäämmältä olemaan konkreettisesti apuna.

Tavallinen arki on tärkeää, sillä se vahvistaa mielen suojaa, resilienssiä. Resilienssi auttaa meitä selviytymään henkilökohtaisten ja yhteisöllisten vaikeuksien keskellä.

Niin sopeutuvaisia emme kuitenkaan saisi olla, että turtuisimme sotaan. Emme saa unohtaa ihmisten kärsimystä, emmekä kadottaa myötätuntoamme. Emme saa lopettaa Ukrainan tukemista, emmekä hylätä arvojamme.

Sodan tulee tuntua meissä, sillä tällainen on maailma, jossa elämämme. Se, miten vastaamme ukrainalaisten hätään, luo myös meidän tulevaisuuttamme.

Venäjä jatkaa siviilien tappamista joka päivä ja joka yö. Tänäänkin ukrainalaiset puolustavat maansa ja Euroopan vapautta. Moni maksaa taistelusta kalliin hinnan elämällään. Sodan kärsimykset näkyvät haavoina myös tulevien sukupolvien elämässä. Tämän tiedämme myös oman maamme, sukujemme ja perheidemme historian kautta.

Viime viikolla olin hiihtoloman aikana samassa pienessä pirtissä, tällä kertaa yksin. Jälleen tuntui siltä, että maailman mannerlaatat liikkuvat. Luin uutisia epäuskoisena ja yritin ymmärtää tapahtumia. Kohtuuttomasti kärsineet ukrainalaiset joutuivat kahden suurvallan pelinappuloiksi.

Tuon tuosta huomasin hyräileväni saksalaisen teologi Boenhoefferin keskitysleirillä kirjoittamaa virttä: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.

Maailmanhistorian pimeimpinäkin hetkinä on löytynyt ihmisiä, jotka ovat taistelleet oikeudenmukaisuuden puolesta, rakentaneet sovintoa ja auttaneet kärsiviä.

Me voimme olla toisen maailman ääni.