Kun kuolema tuli kirjastoon

Lapsena leikimme usein pikkusiskoni kanssa vaaleanpunaisella Barbien avoautolla. Kerran, kun sisko oli leikkimässä naapurissa, hän tuli kotiin ilman avoautoa. Hän oli vaihtanut sen Barbin kokoiseen pieneen ruumisarkkuun. Ilmeisesti jollakin perheen sukulaisella oli hautaustoimisto, josta pienoismalli oli peräisin.

Siitä alkaen leikeissämme synnyttiin ja kuoltiin. Puimme valkoisiin vaatteisiin milloin lapsen, milloin aikuisen. Asettelimme hänet kauniisti peiton alle ja arkun päälle teimme pieniä kukka-asetelmia. Barbit itkivät ja lohduttivat toisiaan.

Kotonamme käyviä vieraita ruumisarkku lasten lelujen keskellä hämmästytti. Kuolema kavahdutti.

Syyskuun ajan Turun kaupunginkirjaston aulassa on voinut törmätä kolmeen ruumisarkkuun. Arkut ja kukat ovat osa Suomen Kukkakauppiasliiton Varsinais-Suomen piirin järjestämää Memento mori – muista kuolevaisuutesi -näyttelyä ja tapahtumien sarjaa. Järjestäjän toiveena on, että osaisimme puhua kuolemasta, surusta ja hautajaisista avoimesti, ennakkoluulottomasti ja rehellisesti.

Olen tarkkaillut ihmisiä arkkujen äärellä kirjaston aulan vilinässä. On kiinnostavaa, miten eri tavoin kuoleman symboleihin kirjastossa reagoidaan. Toiset kääntävät katseen nopeasti pois. Toiset pysähtyvät ja menevät lähelle tutkimaan.

Vanhempiensa kanssa kulkevat lapset osoittavat arkkuja uteliaina ja kysyvät: Mitä nuo ovat? Onko joku kuollut? Miksi ne ovat täällä? Joku aikuinen pysähtyy, toinen ottaa lapsen kädestä tiukemman otteen ja jatkaa matkaa nopeammin.

Ehkä kuoleman kokemuksen läheisyys tai etäisyys näkyy ihmisten reaktioissa. Jos on aivan äskettäin saattanut läheistä ihmistä hautaan ja seisonut rakkaan ihmisen arkun äärellä, ruumisarkku kirjaston aulassa muistuttaa siitä, mistä on joutunut luopumaan. Arkut nostavat pintaan tunteiden kirjon: hämmästystä, ehkäpä suuttumusta, väistämättä mieleen muistuu myös oma kuolevaisuus.

Tässä kuussa olemme seuranneet myös kuningatar Elisabetin viimeistä matkaa halki Skotlannin ja sieltä Lontooseen. Ruumisauton reitin varrelle kokoontui satoja tuhansia ihmisiä hyvästelemään kuningatarta. Ihmiset jonottivat päästäkseen jättämään jäähyväisiä kuningattarelle. Suru oli jaettua, rituaalit kantoivat.

Vaikka kaikki olemme syntymän ja kuoleman edessä yhtä paljaina, monarkin kuolemiseen liittyy paljon sellaista, mistä tavan tallaaja on vapaa. Näyttävät rituaalit saattavat synnyttää vierauden tunnetta. Mutta toisaalta, ne antavat miljoonille ihmisille myös mahdollisuuden puhua kuolemasta, surra omia surujaan ja muistaa kuolevaisuuttaan.

Arkut Turun kaupunginkirjastossa ovat tyhjiä, mutta silti moni haluaa kääntää katseensa pois. Arkku Westminster Hallissa sen sijaan on pitkän elämän eläneen ihmisen viimeinen leposija, jonka ohi kävelläkseen tuhannet ihmiset ovat valmiita jonottamaan tunteja. Kuningatar, joka antoi maalleen elämänsä, on antanut maalleen myös kuolemansa.

Arkku kirjastossa järkyttää, koska se yllättää, rikkoo rutiinin ja paiskaa pohdintoihin, jotka voivat olla myös kipeitä. Mutta niin yllättää kuolemakin. Se ei kysy lupaa astuessaan elämäämme.

Arvostamme terveyttä, hyvinvointia ja eteenpäin katsovaa mieltä. Hauraus, sairaudet ja kuolema ovat poikkeustiloja. Kuolema on etääntynyt elämästä ja monet kuoleman symbolit murtuneet. Siirtymäriiteillä on silti yhä merkitystä. Elämän hauraus ja kuolema tulevat kuitenkin joskus lähelle – väistämättä, vuorollaan.

Emme ole varmoja, miten kuoleman edessä kuuluisi olla. Sanotaan, että vaikeinta ei ole kuoleminen vaan kuoleman kohtaaminen. Suru tarvitsee muotoja, konkretiaa. Siihen me tarvitsemme perinteitä ja riittejä, jotka auttavat eteenpäin.

En osaa sanoa, muistuttiko Barbi-leikkien arkku siskoa ja minua aikanaan kuolevaisuudesta. Mutta sen muistan, että elämän alku ja sen loppu tuntuivat olevan luonnollinen osa elämää.

Ja senkin muistan, miten joskus kesken leikin nukahdimme lattialle. Kun aamulla heräsimme, olimme silti yöpuvussa omassa sängyssä.

Sellaistako on kerran päästä kotiin?