Kun voimattomat tulevat yhteen, syttyvät toivon kynttilät

Kuluneen viikon uutiset ovat saaneet tuntemaan voimattomuutta. Olemme seuranneet vierestä, kuinka orastava yhteiskunnallinen vakaus, ihmisoikeudet ja hauras demokratia murtuvat Afganistanissa. Tilanne on järkyttävä. Ihmiset pelkäävät, pakenevat ja etsivät turvaa silmiemme edessä.

Samaan aikaa mieleen ovat painuneet kuvat Haitista, jossa pelastajat yrittävät epätoivoisesti etsiä eläviä ihmisiä romahtaneiden rakennusten raunioista. Maanjäristys teki kymmenistä tuhansista ihmisistä kodittomia. Unicefin mukaan jo yli puoli miljoona lasta on kärsinyt katastrofista.

Pelonsekaisin tuntein katsomme maailmaa, jossa ihmisellä ei ole arvoa ja luonnon voimat tekevät tuhojaan. Maailmaa, jossa elämän olosuhteet eivät ole tasapuolisia ja jossa yksi hetki voi muuttaa kaiken. Ihmisen kyky pahaan ja epäinhimilliseen väkivaltaan kuristaa kurkkua. Maailman epäoikeudenmukaisuus, ahdistus ilmaston tilasta ja jatkuva huoli pandemiasta murtavat mielen.

Kun uutisia seuraa vakaan hyvinvoinnin ja turvallisen arjen keskeltä, tuntee vuoroin raivoa, surua ja epätoivoa, syyllisyyttäkin. Voin täältä etäältä säädellä uutisten määrää, sulkea kännykkäni ja suunnata katseeni hyvään. Tavalliset asiat kiinnittävät meidät arkeen, ja se on ihan oikein. Mutta entä se ikäiseni nainen ja äiti, jolla ei ole mitään mahdollisuutta valita?

Kuluneella viikolla sain viestejä ihmisiltä, jotka etsivät toivoa. He olivat järkyttyneitä afganistanilaisten ystäviensä ja heidän läheistensä puolesta ja pyysivät, että voisimme kokoontua kirkkoon. He totesivat, että voimme kovin vähän vaikuttaa siihen, mitä Afganistanissa nyt tapahtuu, mutta voimme olla Suomessa asuvien afgaanien tukena.

Näistä kokemuksista syttyi kynttilä toisensa perään Turun tuomiokirkossa. Ihmisten jono tuntui vain jatkuvan. Tuomiokirkon käytävällä, samassa jonossa, astelimme yhdessä eri uskontojen, kansallisuuksien ja kulttuurien edustajien kanssa. Jaettu hätä ja neuvottomuus muuttuivat kirkossa sadoiksi hiljaisiksi rukouksiksi. Tuomiokirkossa syttyi kynttilä myös sille pahalle, mitä uskontoon vedoten nyt tehdään.

Kynttilät syttyivät, mutta maailma ja sen kärsimys pysyivät samana. Kynttilät syttyivät ja me muutuimme, ainakin hetkeksi, kun neuvottomina jaoimme ihmisenä olemisen painon.

Se mikä katastrofin keskellä ensinäkemältä näyttää tyhjänpäiväiseltä ja hyödyttömältä, saattaakin osoittautua luovaksi voimaksi. Kun ihminen muuttuu, muuttuu myös maailma. Siksi turhaa huokausta ei ole olemassakaan.

Kylmää kyynisyyttä, vetäytyvää tarkkailua tai käpertyvää kauhistelua radikaalimpaa on tunnustaa voimattomuus ja sytyttää kynttilä. Juuri toivossa kasvavat vaikuttajat, jotka uskovat parempaan huomiseen ja jaksavat toimia turvallisemman maailman puolesta. Juuri hiljaisesta huokauksesta syntyvät teot sekä rohkeus, joka muuttaa meitä.

Syttyvät kynttilät eivät poista pahuutta maailmasta, mutta ne muistuttavat jälleen siitä, että maailmassa on myös hyvyyttä, auttamishalua ja epäitsekkyyttä. On ihmisiä, jotka haluavat osoittaa vieraanvaraisuutta muukalaisille ja antaa omastaan toisen hyväksi. Ihmisiä, jotka uskovat vihan ja väkivallan sijasta sovintoon. Ihmisiä, joiden toivo syntyy toiminnasta silloinkin, kun uutisaiheet jo vaihtuvat.

Ei ole samantekevää, mitä ihmisille tapahtuu. Neuvottomien kynttilät syttyvät empatian, myötätunnon ja ihmisyyden merkiksi.