Metsä uusin silmin

Viime aikoina olen ajatellut paljon metsää. Se on taiteen ansiota. Mietin metsää matalan männyt katveessa ulkosaaristossa Utössä, kun luin hiljaisuuden retriitissä Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Ajattelin metsää Turun taidemuseossa, kun kävin katsomassa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttelyn Pohjoistuulen metsä. Metsään minut vei myös Virpi Suutarin dokumenttielokuva Havumetsän lapset.

Kolme taidekokemusta olivat keskenään erilaisia, mutta kaikki muistuttivat siitä, ettei metsä ole perintöä menneiltä sukupolvilta, vaan lainaa tulevilta. Eeva Kilpi sanoo, että metsä ja aika ovat arvokkainta, mitä voimme toisillemme antaa. 90-vuotias Kilpi kertoo kirjassa, miten on enää kovin vähän asioita, joita hän haluaa, mutta metsää hän haluaa suojella.

Kilven ajattelussa ihminen ja luonto eivät ole toisistaan irrallisia. Kaikki on yhtä ja siksi meidän on löydettävä tie yhteyteen luonnon ja toistemme kanssa. ”Jos kohtelee luontoa hyvin, kohtelee myös toisia ihmisiä hyvin. Jos välittää ihmisistä ympärillään, välittää myös tulevista sukupolvista ja eläimistä ja luonnosta”, kirjassa todetaan.

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon näyttely Turun taidemuseossa vie vanhan metsän syleilyyn. Sepon ja Kovalaisen valokuvia katsellessa tuntee, kuinka metsä hoitaa. Näyttelyn tekstit sen sijaan pysäyttävät, järkyttävätkin. Kauneus ja kauheus ovat läsnä yhtä aikaa. Mieleen syöpyy ajatus, miten metsän tärkein puu on kuollut puu. Puu, joka on sitä ennen saanut kasvaa hitaasti ja elää pitkään. Vuosisatojen aikana puuta tarvitsevat linnut, hyönteiset, sienet ja monet muut. Männyt kasvavat kaksi sataa vuotta, elävät kaksi sataa vuotta ja kuolevat kaksi sataa vuotta. Katkeamaton kiertokulku on metsän elinvoimaisuuden ehto.

Virpi Suutarin dokumenttielokuva Havumetsän lapset taas kertoo nuorista metsäaktivisteista. Elokuva sai alkunsa, kun Suutarin peri äidiltään pienen metsäalueen ja joutui siskonsa kanssa miettimään, tulisiko metsää kaataa, myydä vai suojella. Siskoset päättävät suojella, sillä vanhoja metsiä löytyy Suomesta enää hyvin vähän. Suurin osa Suomen metsistä on talousmetsää ja pysyvästi hakkuilta suojeltua kasvullista metsämaata on vain kuusi prosenttia.

Elokuvasta jää vahvana mieleen kohtaus, jossa Ida, yksi metsäaktivisteista, juttelee isoisänsä kanssa metsien suojelusta. Isoisä ei voi ymmärtää lapsenlapsensa näkemystä, että metsällä olisi itsessään arvoa. Isoisä on oppinut ajattelemaan, että metsä on olemassa sitä varten, että se tuottaa. Vaikka Iidan ja isoisän näkökulmat ovat tosi erilaiset, tunnelma on kohtauksessa lämmin.

Viisas ja paljon elämää nähnyt Eeva Kilpi kysyy, puuttuuko meiltä rohkeus vahvistaa hyvää ja pysäyttää huono. Hän muistuttaa, että emme tiedä, onko kaikki kehitys edistystä. Kilpi on varma, että yhdessä pystyisimme parempaan.

Taide haastaa katsomaan itseä ja maailmaa uusin silmin. Luonto tuntuu huutavan apua. Tarvitsemme tietoa siitä, millaisia jälkiä me ihmiset olemme luontoon jättäneet. Tieto ei kuitenkaan yksistään riitä, se ei selvästikään muuta meitä.

Tarvitsemme myös ymmärrystä. Kaikkia voimia, jotka auttavat meitä kohti tasapainoa ja kestävää elämää. Onneksi taide, kulttuuri ja myös uskonto voivat koskettaa niin syvältä, että nyrjäyttävät ajatuksia ja saavat haltioitumaan tavalla, joka muuttaa sydämiä ja maailmaa.