Oodi lähijärvelle

Isäni lapsuuskodissa vuoden vaihteeseen kuului sauna, jossa vuorollaan pestiin toisten selästä pois vanhan vuoden liat. Näin uuteen oli mahdollisuus käydä puhtaana, vailla vanhoja taakkoja. Vuoden alussa sai aloittaa alusta, oli mahdollisuus yrittää olla parempi ihminen tai ainakin koettaa olla ihmisiksi.

Jotain samaa tunnistan päättyvää vuotta summaavista kertomuksista. On pysäyttäviä kokemuksia elämän rajallisuuden edessä ja erilaista luopumista. On arkea pandemia varjossa. On toteutuneita unelmia ja toteutumattomia haaveita. On kiitollisuutta ja uskoa parempaan.

Ennustamaton ja usein myös kaoottiselta tuntuva maailma on opettanut kiinnittämään katseen lähelle. Maisemaan, joka pysyy. Maisemaan, joka samalla elää ja muuttuu joka päivä, kun malttaa vain pysähtyä. Maisemaan, joka on yhteinen.

Vuoden vaihtuessa oma oodini menee lähijärvelle. Paikkaan, joka kaikkina vuodenaikoina tuo iloa, kantaa huolia ja sulkee syliinsä.

Elämäni ja vuodenaikojen kiertoa läpikäyvä järvi ovat löytäneet yhteisen rytmin. Ikiaikainen ja yhtä aikaa elävä maisema asettaa kaiken toisenlaisiin mittasuhteeseen. Tässä maisemassa tunnistan oman elämäni pienuuden ja samalla ymmärrän elämän lahjana. Aikaa on ollut ennen minua ja on minun jälkeeni. Nyt on minun vuoroni: sain kokea tämänkin sinisen hetken.

Useita kertoja viikossa kierrän järven polkuja pitkin. Polkujen kivet ja kolot ovat painuneet lihasmuistiin. Metsä ottaa hoitoonsa. Valokin osuu. Usein poluille on lähtenyt väsyneenä, mutta aina on tullut kotiin ajatukset selkeämpinä. Niin lähijärvi hoitaa.

Kevään ensimmäiset lumikellot, kostean maan tuoksu, valo, lintujen laulu, silmut – kaikki se elämänvoima tarttuu myös minuun. Kesällä ympärillä on täyteys ja raukeus. Syksyssä vahvat värit, marjat ja sienet, sumuiset aamut ja maiseman pehmeys. Sumua rakastan, hiljaisuus on silloin erilaista. Ja lopulta pimeys, joka peittää kaiken alleen. Ja miten hyvältä tuntuukaan ensimmäinen pakkasaamu ja valkea huurre, joka tekee lakastuneista lehdistä ja mutaisesta maasta puhtaan.

Veden pinnan jäädyttyä polkujen sijaan suunnataan jäälle. Talvet ovat mahdollistaneet kerta toisensa jälkeen sen, että jää kantaa ja siellä on voinut luistella ristiin rastiin. Mikä vapaus! Valo kiertää järvellä, tulee matalalta, varjot ovat pitkiä.

Lumi tuntuu joka talvi lahjalta. Jäälle muodostuu nopeasti latu. Ei tarvitse lähteä kauas kokeakseen ikiaikaista liikettä. Ei tarvitse laskea kilometrejä, ei hätäillä. Voi olla, nauttia ja huomata, kuinka tuuli tekee lumen pintaan taidetta.

Pieni järvi on nähnyt maailman muutokset – hyvässä ja pahassa. Toivottavasti olemme oppineet elämään kestävämmin ja ymmärrämme, että ihminen on osa luontoa. Ihmisen hyvinvointi on sidottu luonnon hyvinvointiin. Pientä järveä ja sen elonkiertoa haluaa varjella.

Illalla lämpiää sauna. Kylpytakki päällä kuljemme pihojen poikki rantaan, jossa on naapurin tekemä avanto. Lumessa tarpoessa miettii hetken, onko tässä mitään järkeä. Laiturilla jo ihastelee syvän sinistä taivaan kantta. Tähtikuviot erottuvat pakkassäässä, vaikka olemme kaupungissa.

Luukku auki ja kylpytakki kaiteelle. Pian hyytävä vesi kietoutuu ympärille, ottaa syliin. Kylmä saa hetkeksi haukkomaan henkeä, mutta vähitellen hengitys tasaantuu ja keho tottuu. Ylös noustessa tietää olevansa elossa. Olo on onnellinen.

Maailman menosta tulevana vuonna emme vielä tiedä, mutta lähijärvi kiinnittää hetkeen ja – uskon niin – hoitaa vastakin.