Ota meidän seimeksesi

Kyllä odottavassa äidissä on voimaa ja lujuutta, ajattelin, kun tapasin jouluvauvaa odottavaa ystävääni. Perheen ensimmäinen lapsi syntyi sodan keskelle, toinen uudessa kotimaassa ja nyt syntyvä jouluvauva on perheen kolmas. Ympärillä on paljon hyvyyttä, mutta myös vierautta. Uusi elämä ja koti ovat kaukana sukulaisista.

Samasta voimasta ja samasta vieraudesta kertovat ensimmäisen joulun tapahtumat. Luukkaan evankeliumi alkaa kertomuksella kahdesta tavallisesta naisesta, Elisabetista ja Mariasta. Molemmat kokevat ihmeen, kumpikin tulee raskaaksi. Toinen naisista on äidiksi aivan liian vanha, toinen taas aivan liian nuori.

Tuohon aikaan lapsi merkitsi vanhuuden turvaa ja siunausta. Lapsettomuus taas häpeää, kokemuksen Jumalan hylkäämisestä. Vaikka ajat ovat toiset, häpeän, unohtamisen, ulkopuolisuuden kivut ovat totta tänäänkin. Maailmalla äidiksi tullaan vieläkin aivan liian varhain, vastoin omaa tahtoa. Moni kasvattaa lastaan vailla suojaa. Toinen kysyy, onko perheeni tai tapani tulla vanhemmaksi oikeanlainen tai pitääkö kelvatakseen ylipäätään olla perhe.

Joulun kertomuksen eriskummallisia asioita ei ole helppoa selittää auki. Köyhän naisen kohdusta tulee Jumalan synnyinsija. Ilo tästä saa nuoren naisen laulamaan vanhalle naiselle laulun, joka on yksi kristillisen perinteen suurista teksteistä. Laulu tietää jo ennalta, mitä edessä tulee olemaan. Se kuvaa oikeudenmukaisuuden toteutumista: ”hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset”.

Tämänkin joulun alla moni odottaa ja valvoo elämäänsä helpotusta, pelastajaa. On vastakkainasettelujen väsyttämiä ihmisiä. Pimeässä yössä valvoo tämän ajan paimenia.

On kosketuksen kaipuuta ja on tyhjiä sylejä. On pieniä ja suuria perheitä, joissa yhdessä valvotaan lapsen ympärillä. On lapsia ja vanhuksia, joiden sängyn vieressä ei valvo kukaan, kun ei ole ketään, joka ottaisi syliin. On nuoria, jotka tarvitsevat toivoa.

Ilmassa on väsymystä, pelkoa, epätoivoa ja uuden ajan odotusta. Kaipaamme rauhaa sisimpään ja rauhaa maailmaan.

Jouluevankeliumi on Marian kiitoslaulun jatkoa. Rauha, jonka talliin syntyvä lapsi tuo, ei vierasta maailman kylmiä kasvoja, vaan löytää kotinsa köyhien, sairaiden ja kodittomien keskeltä. Tänäkin jouluna Hän syntyy sydämiimme, ottaa meidät seimekseen ja valaisee elämämme vastasyntyneen valolla.

Synnythän taas levottomuuteemme, meille ja meidän arkeemme. Annathan taas toivon, voiman ja rauhan elämäämme. Mirjami Lähteenkorvan sanoin:

Sull´ on sydän ihmisen ja mieli Jumalan.
Kuljet läpi aikojen ja kautta maailman.
Kodittomiin sieluihn sä siellä onnen tuot.
Majaan, jossa viivyt, rauhan ihmeellisen suot.

Nuku, pyhä lapsukainen, Poika Jumalan.
Maan teit majaks enkelten, teit kodiks taivahan.
Ihmiset käy yössä luokses teitä surujen.
Maa ja taivas valvovat nyt untas siunaten.