Riittääkö tavallinen elämä?

Syysaamuinen maisema peittyy sumuun ja kaukaa kantautuu muuttolintujen huuto. Kun sumu hälvenee, taivaalta erottuu suuri lintuparvi. Samaan aikaan muuttolintujen kanssa lähtevät myös lapset.

Aamuissa on haikeutta, eikä lähtöihin totu. Vastahan sitä oli kevät, elämä työntyi esiin ja luonto puhkesi eloon. Nopeasti ovat menneet myös vuodet lasten syntymästä. Aika kuluu, täyttyy ja tulee vastaan. Mihin minua nyt tarvitaan?

Lasten aikuistuminen sysää monenlaisiin pohdintoihin. Sydämessä tuntuu ilo ja kiitollisuus siitä, että he löytävät omat polkunsa, lentävät ihan omin siivin ja pärjäävät. Suojelevat itse itseään kaikelta, mitä ikinä keksivät pelätä ja löytävät turvaa uusista ihmisistä. Näin elämän kuuluu mennä.

Lähdöt vievät myös muistoihin. Sitä ajattelee lasten ainutkertaista lapsuutta ja omaa vanhemmuutta. Usein oli lujilla ja väsynytkin. Välillä painoi työn kuorma, toisinaan muu elämän paino. Osasinko olla riittävästi lähellä? Osasinko vastata lasten tarpeisiin ja viisaalla tavalla tukea heitä kasvussaan omaksi itsekseen? Ymmärsinkö iloita? Huomasinko ja kerroinko, kuinka ihania olivat? Sanoinhan tarpeeksi usein, että rakastan?

Oman riittämättömyyden tunteen rinnalla mieleen nousee monia hyviä hetkiä ja välähdyksiä ihan tavallisista aamuista, harrastuskuskauksista ja iltapalapöydän keskusteluista. Onnellisista hetkistä lähimetsän poluilla, jolloin yhdessä ihmettelimme elämää. Nämä hetket muistaa kuin eilisen ja silti niitä on vaikea pukea sanoiksi. Se oli tavallista hyvää elämää.

Tavallisesta elämästä puhutaan paljon, mutta luotammeko oikeasti, että tavallinen elämä riittää? Että tavalliset lapset saavat vanhempien tavallisilla voimavaroilla ihan tavallisen lapsuuden ja se on hyvä niin.

Elämä lasten kanssa on väistämättä monenlaista. Emme voi valita sitä, mitä elämä tullessaan tuo. Tavalliseen elämään kuuluu iloja ja surua, onnea ja kärsimystä. Eivätkä lapset mene siitä rikki. Tavallisen elämän keskellä lapset eivät tarvitse vanhempiensa kaikkea huomiota. Turvallisuus ja elämän perustarpeiden täyttyminen kantavat pitkälle. Sellaisesta tavallisuudesta moni lapsi tänäänkin haaveilee.

Vanhemmuuden tukena on monenlaisia suosituksia ravinnosta, riittävästä liikunnasta, ruutuajasta ja lukemisesta. Välillä hyvää tarkoittavat neuvot kuulostavat parhaansa yrittävistä vanhemmista syytöksiltä. Tunnen usein myötätuntoa tämän päivän vanhempia kohtaan, jotka kasvattavat lapsiaan älypuhelinten aikana. Tuskin olisin jaksanut vahtia ruutuaikaa aina suositusten mukaisesti.

Tavallista on, ettei aina jaksa. Vanhemmankin voimavarat ovat lopulta ihan tavalliset. Lapsen myötä ei saa supervoimia. Riittäähän se, että parhaansa yrittää?

Vanhemmuus ei ole helppoa yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, jossa monet elämää tukevat lähiyhteisöt ovat murtuneet. Vanhemmat tarvitsevat armollisuutta ja vanhemmuutta tukevia ihmisiä ja yhteiskunnan rakenteita.

Tänä syksynä kotoaan pois muuttaneille nuorille toivon hyvää matkaa kohti omannäköistä elämää. Siipesi kantavat.