Saako uskonnosta puhua, saako usko näkyä?

Pohjoismaisen kirjallisuuden emeritaprofessori Merete Mazzarella pohtii uusimmassa kirjassaan Jotain muuta kuin tämä uskoa uskonnottomuuden aikana.

Uskonnollisiin pohdintoihin Mazzarellan vei elämän hauraus ja maailman tilanne. ”Elämme maailmassa, jossa kaikkien odotetaan olevan terveitä ja vahvoja. Kirkko on yksi harvoista instituutioista, joissa myös hauraalla ja haavoittuvalla ihmiselämällä nähdään arvo”, hän sanoo.

Mazzarellan kokemus on ollut, että uskonnosta puhuminen on ollut kiusallista hänen elämänpiirissään suomenruotsalaisen yliopisto- ja kulttuuriväen keskuudessa. ”Ihmiset, jotka huomauttaisivat pienemmästäkin vihjauksesta homofobiaan tai rasismiin, voivat tehdä karkeaa pilaa uskonnoista”, hän kirjoittaa.

Mazzarellan kokemus tuskin on ainutkertainen. Monelle suomalaiselle uskonto on yksityisasia. Uskonnosta ei haluta puhua julkisesti, ettei tule leimatuksi yksinkertaiseksi tai hihhuliksi. Uskonnon merkityksestä omassa elämässä vaietaan, vaikka se toisi elämään syvyysulottuvuuden sekä pohjavireen siihen, kuinka maailmaa, luontoa ja toista ihmisistä kohtelee.

Viime aikojen yhteiskunnallinen keskustelu on osoittanut, että toisen vakaumuksesta puhuminen ei ole meille helppoa. Uskontolukutaidon merkitys kansalaistaitona korostuu. Uskontolukutaidossa on kyse uskontoon liittyvien ilmiöiden tunnistamisesta, uskonnon merkityksen ymmärtämisestä yksilön elämässä, uskonnosta julkisessa tilassa sekä uskonnon poliittisesta roolista.

Kun erilainen uskonnollisuus ja katsomusten kirjo vahvistuvat, kutsuu se myös kristittyjä puhumaan luontevasti omasta uskonnosta ja arvopohjasta sekä keskustelemaan eri tavoin uskovien kanssa.

Uskonto on monelle rikas tapaa elää ja jäsentää näkymätöntä todellisuutta. Se luo selkänojaa eettisiin valintoihin ja eksistentiaalisisiin pohdintoihin. Sisäistetty hengellisyys – olipa uskonnollinen suuntaus mikä tahansa – auttaa ihmistä erilaisten henkilökohtaisten ja yhteisöllisten kriisien keskellä ja tuo kokemuksen kuulumisesta johonkin suurempaan.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja ihmisten arkisessa vuorovaikutuksessa tulisi tunnistaa uskonnon arvo ja voima. Yhtä aikaa meidän tulisi osata käydä myös kriittistä keskustelua uskonnoista ja katsomuksista. Se tukee turvallista uskonnollisuutta ja vahvistaa uskontojen positiivista merkitystä yhteiskunnassa.

Kenenkään ei kuitenkaan pitäisi joutua pelkäämään rasismia, ei hyväntahoista naureskelua. Jos uskontoja vierastetaan julkisessa keskustelussa ja -tilassa tai näkökulmat keskittyvät ainoastaan ongelmiin, yksittäiset ihmiset vaikenevat ja uskonnolliset yhteisöt voivat kääntyä sisäänpäin eikä se tue yhteiskuntarauhaa.

Uskontorauha on yhteiskuntarauhan tae. Tarvitsemme tilaa ja ymmärrystä eri tavoin uskoville ja uskonnottomille sekä yhteyden ja ymmärryksen rakentamista eri katsomus- ja uskontoperinteiden välille. Arvokkainta on arjessa tapahtuva dialogi erilaisten uskontojen ja katsomusten välillä. Se on paitsi kiinnostavaa, myös lisää ymmärrystämme maailmasta ja luottamusta toisiimme.

”Pidän ajatuksesta, että on olemassa täysin toisenlainen ja suurempi todellisuus, jota me ihmiset emme rajallisuudessamme pysty ymmärtämään. Samoin on paikallaan ajatella Jumala joksikin muuksi, joksikin paljon suuremmaksi ja ihmeellisemmäksi kuin me koskaan pystymme kuvittelemaan”, kirjoittaa Mazzarella.

Uskonnosta puhumisen ei tule jäädä vain uskonnon ammattilaisten tai aktiivisten uskonnollisten ihmisten varaan. Myös kyselevälle uskonnolliselle puheelle tulee olla tilaa.