Kolumni Länsi-Suomi -lehdessä 3.9.2021

Olin pitkästä aikaa jumalanpalveluksessa, johon oli kokoontunut useita satoja ihmisiä. Väkimäärä ei ollut suuren suuri kirkon kokoon nähden, mutta erillään olon jälkeen se tuntui ihmeelliseltä.

Kirkon jälkeen kokoonnuimme pystykahveille ulos. Ihmisten kanssa jutellessa moni sanoitti ääneen sitä, miten yksinäinen on ollut ja kaivannut ihmisten seuraa. Miten tärkeältä tuntikaan se, että sai vaihtaa ajatuksia toisten kanssa. Katsoa silmiin ja hymyillä, vaikka sen tekikin maskin takaa.

Näiden kokemusten keskellä olen usein ajatellut kummitätiäni. Hän on jo kuollut, mutta elää muistoissa ja erilaisissa tarinoissa.

Kuollessaan hän jätti perinnöksi päiväkirjansa ja muistelukirjansa. Nämä tekstit avasivat kokonaan uuden puolen tutusta ihmisestä. Seurallinen kummitätini, joka tämän tästä kokosi sukua yhteen, koki samaan aikaan voimakasta yksinäisyyttä.

Elämäntyönsä hän oli tehnyt opettajana, mutta joutui jäämään jo 45-vuotiaana sairaseläkkeelle. Viidenkymmenen kuuden vuoden ikäisenä hän kävi viimeisen kerran yksin kaupassa. Kotiin sidottuna hän aloitti kirjoittamisen. Se oli lääke kipuihin ja yksinäisyyteen:

”Maanantaina on kaksi viikkoa siitä, kun viimeksi kävin oven takana. Että ei ole juostu liikoja! Pitkä talvi on edessä ja monet viikot yksinäisyydessä. Pitää aloittaa henkinen sopeutuminen tähän. Ovi erottaa minut muusta maailmasta omaan kammiooni. Oven takana on maailma, elämä, vapaus ja kaikki muu.”

Kirjoittamalla kummitätini jäsensi elämäänsä, mutta myös pääsi maailmoihin, joissa oli vapaa ja onnellinen. Näin hän koki elävänsä ihmisten ja tapahtumien keskellä muistojen kautta. Vähitellen kirjoittamisesta muodostui viimeinen minuuden olemassaolon ilmaisukeino. Kirjoittaminen oli vapauden ja itsenäisyyden tunteen säilyttämistä vaikeissa olosuhteissa:

”Miksi minä surisin ja itkisin omaa kohtaloani, kun minulla on samat mahdollisuudet mennä kirjoittamisen avulla maailmaan, jossa kaikki ovet ja portit ovat selkosen selällään. Siellä ei tarvitse olla rampa, ei vammainen, ei kärsiä kurjasta ruumistaan, vaan siellä saa elää kaikkialla niin loistavin ehdoin kuin ikinä keksii kuvitella.

Ei tarvitse odottaa kävijöitä, ei soittoja, ei elävää ihmistä nähdäkseni. En katkeroidu unohtamisesta. En odota auttajia, en juttukaveria. Olen olemassa tarpeellinen omassa tehtävässäni ja voin rakentaa koko maailman kynäni ympärille.”

Samaan aikaan kun Suomi on vuosi toisensa perään yksi maailmaan onnellisimmista kansoista, moni suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Jo ennen koronaa joka viides suomalainen koki joskus yksinäisyyttä. Lähes joka kymmenellä yksinäisyys oli jatkuva seuralainen. Pandemia syvensi eri ikäisten ja erilaisissa elämäntilanteissa elävien yksinäisyyden kokemusta.

Pitkän yksinolon jälkeen ei ole välttämättä helppoa hakeutua toisten seuraan. Tapahtumien avautuessa moni kokee edelleen yksinäisyyttä. Voi vaatia rohkeutta etsiytyä toisten seuraan.

Moni elää kummitätini tavoin kokonaan ulkopuolisen avun varassa.

Näyttää siltä, että nyt erillään olo lopultakin helpottaa. Harrastukset ja erilaiset seurakuntien ja seurojen yhteiset kokoontumiset ovat jälleen mahdollisia. Myös kaupunkien ikäihmisten päivätoiminnat käynnistyvät puolentoista vuoden tauon jälkeen. Se on ollut pitkä aika olla ilman yhteisiä jaettuja hetkiä.

Ihminen kaipaa yhteyttä toisiin. Näin elämä tuntuu kokonaiselta.