Tärkein sana on tervetuloa

Viime viikolla tavallisena arki-iltana meillä oli yllätysjuhat. Juhlan aihe oli niin erityinen, että se sai puolisoni leipomaan elämänsä ensimmäisen Brita-kakun. Ystävämme Budor oli saanut pitkän odottamisen jälkeen Suomen kansalaisuuden.

Päivällä sähköpostiin oli tullut tieto, että asia on otettu vihdoin käsittelyyn. Ja jo reilun kahdenkymmenen minuutin päästä tuli viesti, että kansalaisuus on myönnetty. Vaikka tiedossa oli, että kaikki asiakirjat olivat kunnossa, odottaminen ja epävarmuus saivat välillä epätoivoiseksi.

Budorin ja perheemme tiet ristesivät ensimmäistä kertaa vuonna 2015, kun Budorin puoliso saapui Suomeen turvapaikanhakijana. Budorin kanssa tapasimme vuonna 2018, kun Budor ja perheen esikoinen tulivat Suomeen perheenyhdistämisen kautta.

Perheenyhdistäminen oli vaikeaa silloin ja on yhä vaikeampaa tänään. Hallitus aikoo kiristää perheenyhdistämistä, vaikka oma perhe on tärkein tekijä, joka edistää ehjää elämää, kotoutumista ja sosiaalisen sekä kulttuurisen vakauden muodostumista. Sanotaan, että Me puhumme teoin, mutta tekojen kieli on kylmä.

Kuusi vuotta on ollut pitkä aika odottaa. Siinä ajassa perhe on kasvanut. Budor on opiskellut suomen kieltä ja valmistunut hoiva-avustajaksi. Tällä hetkellä hän opiskelee toista tutkintoa työn ohessa.

Välitilassa eläminen kuormittaa. Ilman Suomen passia monet ihan tavalliset asiat ovat mutkikkaita. Raskainta on kuitenkin yrittää rakentaa elämäänsä uuteen maahan, kun ei lopulta voi olla varma, halutaanko minua ja perhettäni tänne. Onko meille paikkaa vai ei?

Suomessa väestö vanhenee ja lapsia syntyy yhä vähemmän. On selvää, että tarvitsemme maahanmuuttajia. Samaan aikaan kova poliittinen ilmapiiri heijastuu muualta tulleiden arkeen ja näkyy kohtaamisissa. Keskustelu on ristiriitaista ja epämiellyttävällä tavalla ihmisiä arvottavaa. Toisaalta sanotaan, että maahanmuuttajia ja erityisosaajia tarvitaan, ja samaan aikaan tulijoita epäillään ja elämän rakentumista ja kotiutumista vaikeutetaan.

Kansalaisuutta odottaessa Budor on tehnyt töitä ja opiskellut. Kirjastoala vaihtui täällä hoivatyöhän. Hänen kotikulttuurissaan vanhuksia arvostetaan, joten ikääntyneiden hoito on ollut tärkeä ja mieluisa työ. Samalla Budor näkee työssään sen, kuinka hoitohenkilökunnasta on pulaa ja miten yksinäisiä monet vanhukset ovat.

Kansalaisuus toi turvallisuuden tunteen, vakautta ja voimaa. Budor kokee saaneensa paljon: kotimaan, jossa lapset saavat käydä koulua, mahdollisuuden itse opiskella sekä rakentaa elämänsä tänne. Se tuntuu hyvältä, että hän voi nyt omalta osaltaan rakentaa suomalaista yhteiskuntaa.

Vaikka poliittinen ilmapiiri on kova ja rasismi on vakava ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa, arkisissa kohtaamisissa Budor on kohdannut myös tasavertaisuutta ja ystävällisyyttä, ihan tavallista elämän jakamista. Jokainen pienten lasten vanhempi tietää, miten iso asia on se, että arjessa on ihmisiä, jotka ovat tukena, kun suvun turvaverkkoa ei ole.

Kansalaisuusuutista seuraavana päivänä oli luvassa seuraava tärkeä etappi, ajokoe. Se jännitti, niin kuin useimpia jännittää. Budor kertoi ajokokeen vastaanottajalle saaneensa edellisenä päivänä Suomen kansalaisuuden.

”Tervetuloa!”, hän oli sanonut. Myös ajokoe meni läpi.