Kolumni Ylen verkkosivuilla 28.4.2022

Ystäväni asui perheineen pitkään ulkomailla. Perheen kuopus oli innokas piirtelijä, ja aivan erityisesti hän tykkäsi piirtää kirkkoja. Ulkomailla vietettyjen vuosien aikana perheen arkistoihin kerääntyi kymmeniä, ehkä satoja pienen lapsen piirroksia erilaisista kirkoista.

Kun perhe muutti takaisin Suomeen, lapsi jatkoi kirkkojen piirtämistä. Mutta yksi asia piirustuksissa muuttui. Kirkkojen ovet olivat kiinni.

Toivuin pääsiäiseksi koronasta ja oli pakko päästä ulos tuulettumaan. Lähdimme puolisoni kanssa retkelle saaristoon Velkuan kirkkoon lähelle Turkua. Matkalla päädyimme poikkeamaan useassa muussakin kirkossa. Varsinais-Suomessa niitä riittää, lähellä toisiaan ja toinen toistaan ainutkertaisempia.

Jokainen kirkko on rakennettu kauniille paikalle. Kirkkopihat ja hautuumaat ovat kaikki hyvin hoidettuja. Tunnelma on erityinen.

Retkipäiväkin oli kaunis. Aurinko lämmitti ja heräävä kevät näkyi jo luonnossa. Vapaapäivänä moni muukin oli lähtenyt liikkeelle. Kävimme vuoron perään toteamassa, että jokaisen kirkon ovi oli lukossa.

Se on Suomessa tavallista. Kun seurakuntien arki siirtyi kirkoista seurakuntataloihin ja virastorakennuksiin, kirkkojen ovet menivät säppiin. Ulkomaanreissuilla saa vielä kokea, kuinka kirkkoon voi myös piipahtaa.

Minusta on aina arvokasta, kun ihminen haluaa astua kirkon ovesta sisään, syy voi sananmukaisesti olla maan ja taivaan väliltä: jumalanpalvelus, hiljentyminen, arkkitehtuurin ihasteleminen, pyhiinvaellus tai vaikka tarve tulla kahville, lämmittelemään tai käymään vessassa. Emme ole pelkkien sanojen kirkko.

Kirkolta odotetaan kokonaisvaltaista hengellisyyttä, yhdessä välittämistä, auki olevia kirkkoja, jossa ihmiset kohdataan – ja joissa voi toimia paremman maailman puolesta. Siksi kirkon on oltava sekä asenteeltaan että konkreettisesti saavutettavissa ja esteetön.

Meillä evankelis-luterilainen kirkko elää kiinnostavassa murroksessa, jossa talous ja hengellinen toiminta kietoutuvat yhteen. Murros tiivistyy tiloihin.

Kirkolla ei ole tulevaisuudessa varaa nykyiseen kiinteistömassaan. On luovuttava osasta kiinteistöistä. Muuten kirkosta uhkaa tulla kiinteistöyhtiö, jolla on myös jonkin verran hengellistä toimintaa. Samalla kiinteistöjen yhteiskäyttöä on lisättävä, ja arkea on elettävä siellä, missä ihmiset ovat.

Kirkot ovat suomalaisten yhteistä kulttuuriperintöä. Ne ovat arvokkaita rakennuksia, joita on syytä varjella ja kehittää. Silti kirkot eivät ole museoita, vaan ne ovat ihmisiä, seurakunnan elämää varten. Kirkkorakennukset ovat vanhimpia rakennuksia, jotka edelleen ovat alkuperäiskäytössä.

Kirkkojen ovet on saatava auki. Se onnistuu, kun elämä palautuu kirkkoihin ja kirkkopihoille. Sen ei sinänsä pitäisi olla vaikeaa. Kirkkojen ympäristöt ovat usein paikkakunnan kauneimpia, ja niissä on ihmisten kaipaamaa rauhaa. Kirkoista on syytä tehdä avoimia ja kutsuvia levähdyspaikkoja.

Vaatii rohkeutta suostua muutokseen, mutta tiukkeneva talous voi synnyttää myös luovuutta kirkon elämässä. Monikäyttöisestä kirkosta voi löytyä vaikka kahvila, kirjasto, hiljentymispaikka ja erilaisiin tarpeisiin muuntuva kirkkosali.

Kirkkoon sopii koko seurakunnan elämä. Kirkon pyhyys ei mene siitä rikki.

Esteettömän ja saavutettavan seurakunnan rakentaminen olisi arkinen paranemisihme. Se vaatii asenteiden muutosta, mutta jos avaamme ovet, sali tuulettuu.

Vanha sanonta tietää: ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin: kun toimintoja on pakko keskittää muiden tilojen vähetessä kirkkoihin, ne muuttuvat samalla eläviksi.

Jospa tulevaisuudessa myös suomalaislapset piirtävät kirkkoja, joissa ovet ovat auki.