Ukin kukkaro muistuttaa ajan nopeasta muutoksesta

Erään pyhäinpäivän alla etsin valokuvia kuolleista sukulaisista. Ajattelin, että valokuvien kautta voisin kertoa lapsille suvun vaiheista. Ihmisistä, joita he eivät ole koskaan tavanneet, mutta jotka elävät keskellämme kertomuksissa ja kasvojen ilmeissä.

Vanhoja valokuvia ei ollut ihan helppo löytää, mutta paljon muuta kiinnostavaa löytyi. Kortteja, kirjeitä ja 1800-luvun puolella syntyneen ukkini nahkainen kukkaro.

Ukki antoi minulle kukkaron lahjaksi, kun olin pikkutyttö. Kummitätini kirjoitti kukkaroon isoin kirjaimin nimeni, etten hukkaisi sitä koskaan. Kukkaro oli palvellut ukkiani pitkään ja vuosia se oli myös minun lompakkoni, kunnes siihen tuli iso reikä.

Tänäkin pyhäinpäivänä etsin ukkini kukkaron. Silitän sen nahkaista pintaa ja ajattelen ajan kulkua. Miten monenlaisia vaiheita se on nähnyt. Ja miten aika muuttuu niin nopeasti. Tuntuu hyvältä muistaa ukkia, jolla oli aina aikaa ottaa lapsi syliin.

Pyhäinpäivä on väkevä viesti elämän väistämättömästä ohimenevyydestä. Peruuttaminen tai joidenkin päivien, vuosien tai vuosikymmenten toistaminen ei ole mahdollista. Kerran meiltä otetaan kaikki pois.

Pimenevään maisemaan syttyvien kynttilöiden meri kutsuu muistelemaan jo kuolleita rakkaitamme ja muistamaan myös oman elämämme lyhyyttä ja ainutkertaisuutta.

Kynttilämeri muistuttaa, että pyhäinpäivä ei ole pimeyden, vaan valon päivä. Elämän haurauden keskellä meillä on toivo. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, saamme nauttia elämän lahjasta.

Tästä on vaikuttava kuva Rymättylän keskiaikaisen kirkon kuoriseinän maalauksessa. Maalaus kuvaa keskiajan ihmisen maailmankuvasta käsin viimeistä tuomiota. Hurjien kuvien keskellä huomio kiinnittyy taloon. Polun päässä on koti, josta loistaa valo ja jossa ovella ollaan ihmistä vastassa.

Siellä murheelliset ja ikävöivät saavat lopullisen lohdutuksen ja heidän silmistään pyyhitään kaikki kyyneleet.