Kolumni Helsingin Sanomissa 27.2.2024

Presidentinvaalien humussa monelta jäi huomaamatta, että kaksi viikkoa sitten valittiin uusi kirkollis­kokous, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin, kirkon eduskunta. Vaalien jälkeen on hyvä pohtia, mihin suuntaan kirkon kello kääntyy. Onko katse menneessä vai tulevaisuudessa?

Turussa kahdesti vuodessa kokoontuva kirkollis­kokous koostuu maallikko­päättäjistä, papeista ja piispoista. Päätöksen­tekoon osallistuvat myös saamelais­käräjien ja valtio­vallan edustajat.

Hiljaisuus vaalien ympärillä liittyy vaalitapaan. Ainoastaan papit pääsevät äänestämään kirkolliskokousedustajia suoraan, muuten vaikuttaminen tapahtuu välillisesti äänestämällä seurakuntavaaleissa. Kun seurakuntavaalien äänestysprosentti oli vain 12,7, seurakunnan tavallisen jäsenen ääni kuuluu kirkolliskokouksessa vaimeana.

Papit valitsevat nelivuotiskaudeksi 32 pappisedustajaa ja seurakuntien päättäjät 64 maallikkoedustajaa. Pappien erityiskiintiön taustalla ovat teologiset ja historialliset syyt. Papit käyttävät kuitenkin heikosti erityisoikeuttaan. Kun maallikoiden äänestysprosentti oli lähellä yhdeksääkymmentä, papeista äänesti vain vähän yli puolet.

Vaaleissa sukupuolijakauma tasoittui, mutta keski-ikä on edelleen 54 vuotta. Vaihtuvuus oli suurta. Uusia edustajista on jopa 61,5 prosenttia.

Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Veli-Matti Salminen arvioi, että valituista niukka enemmistö on liberaaleja. Salmisen mukaan kirkolliskokous on kuin eduskunta ilman kansanedustajia. Omintakeista on epäsuora vaalitapa ja puolueryhmien puuttuminen sekä se, että toimeenpanovaltaa on siirretty Kirkkohallitukselle ja vastuuta opillisista kysymyksistä piispainkokoukselle.

Vain papit äänestävät edustajia suoraan.

Valtaa kirkolliskokouksella kuitenkin on. Se päättää muun muassa kirkon opista, hallinnosta sekä kirkkolain sisällöstä. Erikoisuus on tiukka määräenemmistövaatimus. Kun päätöksiä tehdään kirkon uskosta, opista tai kirkkolaista, edellytetään kolmen neljäsosan määräenemmistöä. Säädöksen on ajateltu varjelevan kirkon yhteyttä: jokainen laine ei heiluta kirkkolaivaa. Toisten mielestä kyse on vähemmistön diktatuurista.

Tulevalla kaudella jatkuu keskustelu kirkon rakenteista. Kirkon jäsenmäärän ja suomalaisten väestörakenteen muuttuessa kirkko tarvitsee oman rakenneuudistuksensa. Moni odottaa laajempaa kirkollisten vaalien kokonaisuudistusta.

Myös avioliittoon vihkimisestä tullaan keskustelemaan kirkolliskokouksessa. Suurin osa kirkon jäsenistä kannattaa kirkollisen vihkimisen avaamista samaa sukupuolta oleville pareille, ja asiaa on perusteltu hartaasti. Tiukan määräenemmistösäädöksen vuoksi kirkolliskokous ei ole kuitenkaan kyennyt tekemään virallista päätöstä asiasta.

Kirkon uudistumiseen liittyy kovia odotuksia, mutta suuria muutoksia tuskin tapahtuu ennen kuin vaalitapaa ja määräenemmistösäädöstä muutetaan. Kirkko on itse rakentanut itselleen säädöksen, jossa vähemmistö voi pitää enemmistöä hallinnassa. Kirkolliskokous ei pysty toteuttamaan omaa tehtäväänsä, johtamaan kirkkoa eikä tukemaan seurakuntia odotetulla tavalla.

Avioliittokysymys hiertää, ja monista taloudellisistakin kysymyksistä on tullut viime vuosina teologisia. Kirkolliskokouksen päättäjissä on yhä herätysliikeväkeä enemmän kuin seurakuntien päättäjissä ja kirkon työntekijöissä, saati seurakuntalaisissa.

Kirkon vaalitapaa, enemmistövaatimuksia ja muuta hallintoa tulisi arvioida siitä näkökulmasta, miten ne palvelevat kirkon tehtävän toteutumista. Millä tavalla järjestetty kirkko voisi parhaiten tukea ja kutsua ihmisiä?

Uudelta kirkolliskokoukselta odotetaan kykyä katsoa asioita laajasti kaikkien kirkon jäsenten näkökulmasta. Vain näin voimme rakentaa avointa ja eteenpäin katsovaa kirkkoa, toivon ja myötätunnon yhteisöä.