Kolumni Turun Sanomissa 23.9.2022

Ensi viikon tiistaina Turussa saattaa törmätä pappeihin, kun tuomiokirkossa kokoontuu Suomen vanhin kokous, synodaalikokous. Hiippakuntien pappeinkokouksien juuret ulottuvat keskiajalle saakka. Synodaalikokous pohjautuu kreikan kielen sanaa syn odos, joka merkitsee yhteistä tietä, kokousta ja neuvottelua.

Keskiajalla synodaalikokous alkoi varhain: saarnalla aamulla kello kuusi. Sen jälkeen keskusteltiin ja lopuksi huviteltiin. Kokouksissa käsiteltiin teologisia teemoja sekä seurakuntien käytännön kysymyksiä.

Kokousten pyrkimyksenä oli yhdenmukaistaa kirkollista elämää ja ne toimivat myös papiston jatkokoulutuksena. Kokousten asioihin on alusta asti vaikuttaneet ajan ihanteet ja ajankohtaiset yhteiskunnalliset huolenaiheet. Tärkeää on ollut myös pappien yhteyden vaaliminen.

Ensi viikolla synodaalikokoukset järjestetään yhtä aikaa kaikissa Suomen yhdeksässä hiippakunnassa. Turun arkkihiippakunnassa, joka nykyisin kattaa Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueen, kokoukseen on kutsutta kuusisataa pappia ja lehtoria. Yhä tavoitteena on kohtaaminen, keskustelu ja yhteinen rukous.

Samalla kokous on tässä muodossa mahdollisesti viimeinen. Eduskunnassa on parhaillaan käsittelyssä kirkkolakiuudistus, joka ei enää voimaan astuessaan velvoita kirkon papistoa yhtä aikaa koolle kuuden vuoden välein. Se ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö pappien keskustelulle olisi jatkossakin tarvetta ja yhteisiä kokoontumisia järjestettäisi.

Synodaalikokouksen teemana on pelastus. Keskustelujen pohjaksi on toimitettu kirja, jossa pelastusta käsitellään yksilön, yhteisön ja luomakunnan näkökulmasta. Tavoitteena on yhdessä ymmärtää, mistä kaikesta ihmisen, luonnon ja maailman tulisi pelastua.

Papin kiusaus on kaventaa kristinuskoa ja keskittyä vain sisäiseen elämään: hengelliseen leipään, sydämen rauhaan ja sielun pelastukseen. Kirkon opetus elämän leivästä, koskee yhtä lailla lisääntyvää ruokakriisiä. Rauha sodan poissaoloa ja maailman rauhaa. Pelastus ilmaston hätätilaa. Sota, ruuan riittävyys ja ilmastonmuutos eivät ole vain politiikkaa, taloutta ja ympäristöä koskevia kriisejä. Ne koskevat kirkkoa ja ovat samalla myös hengellisiä ja eettisiä kriisejä. Sisäistä elämää ei voi irrottaa ulkoisesta.

Uskontojen roolia erilaisissa kriiseissä ei tule väheksyä, sillä tutkimusten mukaan esimerkiksi uskonnollisesti motivoitunut suojelunäkökulma on monissa maailman kolkissa vaikuttavampi kuin sekulaari tai poliittinen.

Polttava kysymys on, onnistummeko sielujen lisäksi pelastamaan maailman. Uskonnollisella kielellä kysyen: Miten sovitamme synnin, jota teemme luomakuntaa vastaan? Puheiden rinnalla tarvitaan tekoja. Maailma pelastuu pieni teko kerrallaan ja siksi tärkeää on olla vähässä uskollinen.

Yhdessä meillä on mahdollisuus myös suuriin tekoihin. Suojelua kaipaavat esimerkiksi metsät, joista Suomessa kahdeksankymmentä prosenttia on talousmetsää ja vain kuusi prosenttia suojeltuja. Metsissä elävistä lajeista jopa kahdeksansataa on uhanalaisia. Viime vuonna hakkuita tehtiin ennätysmäärä, kun puun tuonti Venäjältä loppui ja Ukrainan kriisi ja ilmastokriisi kietoutuivat yhteen.

Vanha kristillinen ajatus on, että Kristus tulee meitä vastaan kärsivässä lähimmäisessä. Samaan tapaan Jumalan tulee vastaan meitä luomakunnan huokauksessa. Kun luonto kärsii, luomakunnassa kärsii Kristus itse.

Tähän pitää paatuneimmankin papin herätä.