Ainutkertainen elämäntie

Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”
Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.” Joh. 14:1–7

Hyvät motoristit,

Kevät on ollut kylmä. Kylmät viimat ovat puhaltaneet idästä, sota Ukrainassa on järkyttänyt mieliämme ja muuttanut elämää. Emme tarkkaan tiedä, millaisia aikoja on edessä, mutta nyt mieli on tiellä, tulevan kesän matkoilla.

Motoristin elämä toteutuu ainakin maantiellä, elämäntiellä ja taivastiellä. Sitäkö Jeesuskin tarkoitti, kun hän sanoi tietään etsivälle Tuomaalle: ”Minä olen tie, totuus ja elämä.”

 

Maantie
Kun maantiet on harjattu, koittaa vapaus ja maantien vastustamaton kutsu. Tie vie paikasta toiseen, avariin maisemiin ja heräävään kevääseen. Tärkeää on päästä perille, mutta yhtä tärkeää on myös matka.

Maantiet ovat elämälle välttämättömiä. Ne liikuttavat sujuvasti miljoonia ihmisiä ja kaikkea elämälle välttämätöntä hyvää paikasta toiseen. Huonot tiet ovat turvallisuusriksi ja kiristävät pinnaa. Hyväkuntoiset tiet kuormittavat vähemmän ympäristöä.

Maanteitä ei tarvita vain elinkeinoelämän parantamiseksi, vaan myös ihmisten, yhteyksien ja kulttuurin vuoksi.

Maantiet kantavat ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ne ovat tuoneet meidät tänäänkin yhteen, maanteiden ansiosta jaamme tämän kevätsateen hetken ja täältä viemme Jumalan siunauksen oman elämämme teille.

Neljännen kymmenen kerran Liedon motoristikirkossa pyydetään Jumalan siunausta alkavalle ajokaudelle. Rovasti Erkki Marttisen Saksasta kirkkopäiviltä tuoma motoristikirkkoperinne on juurtunut syvälle Aurajoen kulttuurimaisemaan, Turun ja Hämeenlinnan yhdistävän keskiaikaisen Hämeen Härkätien varteen.

Tällä historiallisella jo viikinkien käyttämällä maantiellä pyhiinvaelluskulttuuri on kukoistanut aiemminkin ja yhä kukoistaa.

Tänään kiitämme Liedon motoristikirkosta, joka asettuu luontevasti keskiajalta alkaneen pyhiinvaellustradition jatkumoksi.

 

Elämäntie
Maantien lisäksi motoristi taivaltaa omaa elämäntietään. Elämäntietä, jonka alku vie omaa muistia pidemmälle, ensiaskeliin ja päättyy vielä tuntemattomaan viimeiseen askellukseen. Motoristipsalmi sen sanoo: ”Herra minä kiitän nuoruuteni ilosta. Kuitenkin Herra, kun ajan huomiseen, niin en tiedä, näenkö enää iltaa.”

Ensimmäisen ja viimeisen askeleen välissä toteutuu ainutkertainen elämä, jokaisella omanlaisensa vaellus. Härkätien varteen kokoontunut joukko kiittää jokaisen elämäntiestä. Kenenkään elämä ei ole turha, jokaisen taival on ainutkertainen, suunnattoman arvokas lahja.

Kun maantie kutsuu, on jokainen pienempi taival, sen alku ja loppu, kuin muistutus ihmisen koko matkasta. Niin kuin maantiellä, myös elämäntiellä tarvitaan taukopaikkoja. Elämäntie on pitkä kotimatka, matka pienemmästä sylistä suurempaan syliin.

Matkan alku tapaa olla tarmokasta, kiihtyvää kuin kevään startti. Vauhdin hurmassa tuntee jaksavansa mitä van ja selviävänsä mistä vain. Sellaista voi nuoruus olla ja sellaista voi olla asioiden paljoudesta täyttyvä aikuisuus.

Mutta ei kukaan loputtomasti ja kaikkea elämäntiellään jaksa. Välillä uuvumme, on suostuttava rajallisuuteen ja keskeneräisyyteen.

Niin taitaa käydä jokaiselle meistä. Voimat hiipuvat, elämäntie hämärtyy, ehkä tuntuu siltä, että tie nousee pystyyn. Elämäntien taivaltaja kysyy kaiken tarkoitusta, ehkä kyynistyy, kenties luovuttaa. Hämärtyneellä taipaleella pitää hiljentää, toisinaan on myös pysähdyttävä. Onhan elämäntiellä lupa väsyä, särkyä, kysyä apua, hidastaa vauhtia ja levähtää?

Pimeällä taipaleella tarvitsemme pysähdyspaikkoja ja matkakumppaneita. Kohtia, jotka havahduttavat uudelleen huomaamaan, että elämä on ainutkertaista ja ihmeellistä.

Ihminen on kutsuttu vaalimaan ja kunnioittamaan kaikkea elämää, aina sen viimeiseen askellukseensa saakka.

Ja vuorollamme myös tarvitsemme huolenpitoa ja rakkautta.

Tänään mielissämme ovat erityisesti nuoret, joille viimeiset vuodet ovat olleet kuluttuvia. Pandemia muutti arkea, sota pelottaa. Monen voimat ovat loppuneet ja mieli ei kestä.

Keräämme tänään kolehdin Yhteisvastuukeräykselle. Sen teema on Lahjoita mulle huominen. Nuoret tarvitsevat elämäntiellään luottamusta tulevaan, sekä lähelleen turvallisia aikuisia.

Mitä vaikeammaksi elämä käy, sitä tärkeämpää on huolehtia yhteisestä hyvästä, rakentaa yhteistä tietä, pitää kaikki mukana.

Yhä turvattomammassa maailmassa tarvitaan yhteisen elämäntien rakentajia.

 

Taivastie
Näkyvän maantien ja elämäntien vierellä kulkee myös taivastie.  Se ei ole yhtä näkyvä, mutta se on yhtä todellinen. Taivastietä käymme omissa sisäisissä maisemissa, huoneissa, varmasti myös kypärän hiljaisuudessa.

Taivastie aukenee ihmiselle, joka kaipaa. Ihmiselle, joka haluaa yhteyden elämän ytimeen. Ihmiselle, joka tunnistaa, että tämä elämä onkin pitkä kotimatka.

Kyse on pyhiinvaelluksesta, niistä taipaleista, joihin kaipaus kuljettaa.

Kaipaus on ihmisenä olemisen peruskokemus. Olemme jollakin tavoin eksyksissä siitä alkaen, kun meidät paratiisin alkukodista karkotettiin.

En tarkoita nyt lyhytnäköistä kaipausta. Sitä kun etsimme vimmatusti parempaa, tyydytämme sammumatonta elämänjanoa ja nälkää. Ja samalla kaipauksen seurauksena kulutamme enemmän kuin tarvitsemme.

Tarkoitan havahtumista ainutkertaisen elämän perustaviin ehtoihin. Pysähtymistä ajan kiihtyvään kulkuun. Se saa kysymään: Tässäkö on kaikki, mitä on. Onko elämä valunut hukkaan? Onko jotakin jäänyt näkemättä?

Elämäntiellä ja sen erilaisilla lepopaikoilla saatamme hetken tuntea olevamme niin perillä, kuin ihminen vain tässä maailmassa voi olla. Silti kaipaamme paikkaa, jota ei viime kädessä voi löytää. Juuri kun vaeltaja on löytämässä perille, hän kohta taas huomaa vaeltavansa eteenpäin.

Vaikka kristitty ei tien löydettyään enää ole janoissaan, elämässä tulee väistämättä vastaan kohtia, jossa matkaa tehdä hämärässä, ehkä pimeässä.

Näillä taipaleilla ja mahdottoman edessä kristityt ovat vanhastaan turvautuneet rukoilemaan Pyhän Birgitan sanoin: ”Herra osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan. Uskallettua on viipyä, ja vaarallista on jatkaa matkaa. Täytä siis minun ikävöimiseni ja osoita minulle tie.”

Rukouksessa kiteytyy vaeltajan tärkeä oivallus. Vaeltaja ei enää halua löytää vain omaa tietään. Kysymys on halusta astua tielle, josta Jeesus sanoo: ”minä olen tie”. Kristuksen tie vie toisten luo.

Elämä ei ole pelkästään kevyt. Eikä matkamme määrä ole loputon. Nuoruuden voimat vähenevät. Jossain kohtaa ote rakkaista kirpoaa ja edessä on tuntematon tie.

Elämän matkalla moni meistä kaipaa omia voimia suurempia voimia. Jumalan edessä riittää arka uskallus ja sielun hiljainen avunpyyntö, sen minkä lietolaiset ripustavat kirkon kuusiaitaan vuosi toisensa perään: ”Herra, tahdon ajaa oikeaa tietä.”

Tämän pyynnön Jumala kuulee, niin kuin muuta ääntä ei maailmassa olisikaan.

Hyvät ystävät,
Kristus tuli Sinua, sinun elämäntietäsi varten. Hän jakaa hämärät taipaleet, koti löytyy, ja vierellä on saman tien kulkijoita.

Taivastiellä varjot eivät ole illan piteneviä ja pimentyviä varjoja, vaan aamun katoavia varjoja.

Hyvää matkaa, maantiellä, elämäntiellä ja taivastiellä!