Elämän myrskyjen ja pelkojen keskellä Jeesus on lähellä

Olga-Maria Rask lukee päivän evankeliumitekstin: Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.” ”Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?” Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: ”Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin.” (Matt. 8:23–27)

***

Kun, Olga-Maria, olin sinun ikäisesi lapsi, olimme isäni ja sisarusteni kanssa veneretkellä. Meidät yllätti kova ukkoskuuro. Taivaankansi jyrisi, aallot ja salamat löivät, ja vettä satoi niin, ettei eteensä nähnyt.

Voi miten pelkäsin. Otin siskoani kädestä kiinni, käperryimme toisiamme vasten veneen kokassa ja lauloimme tuttuja lauluja. Aikuiset eivät sellaista ehdottaneet, vaan jompikumpi meistä sen aloitti. Laulaminen toi turvaa.

Jonkin ajan kuluttua löytyi paikka, josta pääsimme rantautumaan. Maissa odotimme, että ukkoskuuro meni ohi ja pystyimme taas turvallisesti jatkamaan matkaa.

Tämä kokemus palautuu mieleeni, kun kuulen kertomuksen Jeesuksen ystävistä myrskyssä. Opetuslapset olivat tottuneita kalastajia, meillä samanlaista kokemusta ei ollut.

Silti heitäkin pelotti.

Tuhansien järvien maassa ja rakkaan Itämeren rannoilla moni on pelännyt, kokenut myrskyn voiman ja ihmisen pienuuden luonnonvoimien keskellä.

Kun myöhemmin asuin siskoni kanssa Israelissa kibbutsilla, teimme retken Genesaretinjärvelle. Pääsimme kalastajan veneen kyytiin. Silmät kirkkaina kerroimme, kuinka tulimme tuhansien järvien maasta. Kalastaja katsoi meitä ystävällisesti hymyillen ja sanoi: Teillä on tuhansia järviä, meillä vain yksi, mutta se onkin sellainen, missä Jeesus on kalastanut ja tyynnyttänyt myrskyn.

Kevätistuntokausi on alkanut eilen ja tänään vietetään valtiopäivien avajaisia. Olemme kokoontuneet valtiopäivien ekumeeniseen avajaisjumalanpalvelukseen edelleen poikkeuksellisten olojen keskellä.

Tähän tyhjään kirkkoon rantautuu tuttu myrskykertomus kahden tuhannen vuoden takaa. Aikaan, jossa Euroopan yllä on tummia pilviä ja turvallisuuden tunnettamme on monin tavoin koeteltu. Kertomusta kuunnellessa ymmärrämme, että erilaiset kaaosvoimat, kuolema ja pimeyden vallat eivät ole myöskään omalle ajallemme vieraita.

Samaan tapaan kuin opetuslapset, mekin olemme huutaneet pandemian ja oman elämän erilaisten mielettömyyksien keskellä: Herra pelasta! Minä hukun.

Jeesus kysyy opetuslapsilta: Miksi te noin pelkäätte? Opetuslasten pelkoon on helppo samaistua. Pelko on luonnollinen tunne. Oman elämän pelkojen ja yhteisen elämän myrskyjen keskellä pelkäämme.

Myös meiltä Jeesus tänään kysyy: Miksi te noin pelkäätte?

Peloissaan olevat kuvataan kertomuksessa vähäuskoisina, ei epäuskoisina. He eivät epäile Jeesuksen mahdollisuuksia auttaa, vaan hädässään he kääntyvät hänen puoleensa.

Kenen puoleen sinä voit kääntyä hädässäsi?

Kenen puoleen voimme yhdessä kääntyä?

Tuttu kertomus muistuttaa, että erilaisten myrskyjen ja pelkojen keskellä Jeesus on lähellä ”joka päivä, maailman loppuun asti” (Matt. 28:20). Kun muistamme tämän ja luotamme Jumalan läsnäoloon, pelko voi asettua ja kykenemme toimimaan myös itse.

Toivon, että tämä kirkkohetki, tämä paikka keskellä Senaatintoria ja kirkot kaikkialla voisivat olla toivon merkkejä katukuvassa, levähdyspaikkoja maailman myrskyissä väsyville. Paikkoja, jotka tyynnyttävät levottomasti pauhaavan mielen, antavat turvaa ja voiman toimia. Kirkkojen seinien suojissa aika saa toisenlaisen perspektiivin ja asiat saavat myös mittasuhteita.

Viime vuosina kuvat myrskyistä eri puolilla maailmaa ovat piirtyneet mieliimme. Ihmisiä, kyliä, kaupunkeja, kokonaisia saaria on jäänyt aaltojen alle. Tulvavedet ovat vieneet koteja ja tuhonneet elämää. Hädässä ihmiset ja eläimet ovat joutuneet pakenemaan ja kaikkien elollisten olemuksesta on välittynyt huuto: Auta, pelasta!

Jo kolmatta vuotta olemme eläneet pandemian varjossa. Tiedämme, että ilmastonmuutos ja tartuntataudit ovat yhteydessä toisiinsa. Eri puolilla maailmaa ihmiset ovat voimattomina ja uupuneina huutaneet suurempien voimien puoleen: Auta, pelasta!

Kuka tyynnyttäisi myrskyn?

Tänään ymmärrämme, että maapallon nopea lämpeneminen on meidän oman toimintamme aiheuttamaa. Sen seurausta ovat myrskyt, tulvat ja toisaalla kuivuus, massasukupuutot ja kansainvaellukset.

Torjunnan sijaan on tunnustettava, että myrsky on keskellämme. Meiltä vaaditaan nöyrää uudelleenajattelua, mielenmuutosta ja kestävää elämäntapaa.

Ilmastonmuutos koettelee myös ihmisten sisäistä elämää. Se on myös eettinen ja hengellinen kriisi.

Viime aikoina olemme puhuneet paljon lasten ja nuorten pahoinvoinnista. Paradoksaalista on se, että historiansa suurimman hyvinvoinnin keskellä kasvavat lapset ja nuoret kärsivät yksinäisyydestä, osattomuudesta sekä tarkoituksen ja merkitysten puutteesta. Luottamus tulevaisuuteen on haurastunut. Tunne yhteydestä ja jatkuvuudesta on ohentunut. Ilmastokriisi on yksi olennainen tekijä, joka järkyttää mieliä ja synnyttää nuorissa toivottomuutta.

Lapset ja nuoret tarvitsevat turvallisuuden tunnetta. He tarvitsevat aikuisia, jotka kysyvät, mitä sinä pelkäät. He tarvitsevat ihmisiä, jotka tyynnyttäisivät heidän myrskynsä. Luottamus tulevaisuuteen syntyy turvallisista ihmissuhteista, mutta myös turvallisesta ympäristöstä, uskosta huomiseen ja elämän jatkuvuuteen.

Emme ole saaneet luomakuntaa perinnöksi edellisiltä sukupolvilta vaan lainaksi tulevilta.

Kun ajattelen avattavia valtiopäiviä ja kun ajattelen teitä päättäjiä, mieleni täyttää myötätunto. Edessä on pienempiä ja suurempia myrskyjä ja niissä teiltä odotetaan viisautta ja oikeudenmukaisuutta erityisesti hauraassa asemassa olevien parhaaksi.

Vaikeiden päätösten edessä pitäisi olla rohkeutta ajatella ylisukupolvisesti ja vahvistaa luomakunnan kannalta kestävää elämää.

Nykyinen elämäntapamme synnyttää myrskyjä. Eikä yhteistä uhkaa helpota valtakuntien välille ja Euroopan ylle tulleet jännitteet.

Kyse on myös jokaisen yksilön elämäntavasta ja mahdollisuudesta vaikuttaa. Yhdessä voimme saada aikaan hyvää muutosta.

Eivätkä kirkot ja uskonnolliset yhteisötkään ole vapaita tästä vastuuta. Myös näiden kupolien alla on peiliin katsomisen, parannuksen ja mielenmuutoksen aika.

Ilma, jota hengitämme ja maa, josta elämme, ei tunne valtakuntien rajoja.

Pelkoa myrskyjen keskellä ei tule vähätellä: ahdistus ja toivo ovat tekojen kannalta tärkeitä tunteita.

Pelon vastavoima on toivo. Toivo vahvistuu tekojen kautta, toiminta luo lisää toivoa.

Vaikka ei myrskynsilmää olisi merellä joutunutkaan, elämästä kukaan meistä ei selviä ilman myrskyjä.

Myrsky ei ole vain meidän ulkopuolella vaan se kuohuu myös ihmisen sisimmässä. Myös tässä myrskyssä voi voi uupua, kadottaa itsensä, ja mieli hukkua.

Huuto, auta pelasta nousee ihmisenä olemisen syvistä kokemuksista; yksinäisyydestä, tyhjyydestä, surusta, häpeästä, kivusta.

Se liittää meidät toisiin ihmisiin ja se kuuluu halki ihmiskunnan erilaista ahdingoista, joihin elämän myrskyt ihmisen vievät.

Suurien ja pienien myrskyjen keskellä tarvitsemme toisiamme, yhteisyyttä.

Pelkäävillä opetuslapsilla pelastaja oli lähellä. Oman elämän vaikeuksissa ja maailman suurien haasteiden keskellä, pelastaja on myös tänään lähellä. Saatamme kokea, että hän nukkuu, että hän on hiljaa, mutta siinä hän on: vierellä, ihan lähellä ja jakaa pelkomme ja toimii kauttamme.

Ystäväni, Kristillinen toivo nousee syvistä vesistä, ristin juurelta ja kärsimyksestä. Mahdoton muuttuu mahdolliseksi, eikä kuolemalla ole viimeistä sanaa. Ylösnoussut Kristus on toivomme.

Istumme tänään samassa paatissa, keskellä myrskyä. On aika tarttua toisen käteen, vahvistaa luottamusta, laulaa yhdessä laulua, jolla puolustaa elämän eheyttä, luonnon pyhyyttä ja kohtuullista elämäntapaa. Ääneen sanottu pelko muuttuu ystävyydeksi ja teoiksi.