En kai se ole minä?

Kiirastorstai katkaisee piinaviikon ja vie meidät Jeesuksen seuraan ennen Getsemanea. Jeesus kokoontuu oppilaidensa kanssa syömään viimeisen kerran ja asettaa pyhän ehtoollisen.

Pöydän ääressä ovat opetuslapset, joiden varaan Jumalan valtakunnan työ jätettiin. Joukossa on kieltäjä, kavaltaja, epäilijä.

Ihan niin kuin ehtoollispöydässä aina. Kokonainen ihminen.

Syödessään he keskustelevat. Jakavat elämää.

En kai se ole minä?

”Kun he söivät yhdessä, heidän silmänsä aukenivat”. Leivän murtamisesta ja jakamisesta Jeesuksen seuraajat tunnistavat Ylösnousseen Kristuksen. Leivän jakamisesta, elämän jakamisesta, meidät Jeesuksen seuraajat tulisi tunnistaa.

Tässä maailmassa ovat rinnakkain kärsimys ja ilo, elämän mielettömyys ja elämän leipä. ”Ottakaa ja jakakaa keskenänne”, Jeesus sanoo. (Luuk. 22:17) Ja tarkoittaa niin kaiken hyvän kuin elämän mielettömyyden jakamista.

Kristillinen kirkko tulee ehtoollista viettäen näkyväksi. ”Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” (Joh. 6:33)

Yhteisestä ateriasta, jaetusta pöydästä, muodostui kristittyjen yhteyden, rakkauden, muistamisen ja anteeksiannon ateria. Ateria, joka liittää meidät toisiimme ja myös kiinnittää tähän maailmaan.

Kaipuusta samaan pöytään on tullut tämän erämaavaelluksen yhteinen kokemus.
Vielä tulee päivä, jolloin voimme vapaasti kokoontua tähän kirkkoon, jakaa elämän ja taivaan leivän.

Tänään vain pieni joukko toimittajia voi aterioida täällä. Silti Kristus palvelee meistä jokaista. Hän tulee lukittujen ovien läpi luoksesi, riisuu menneisyyden taakkoja ja julistaa vapautusta huomisen peloista.

Keskellämme on Vapahtaja, joka parantaa haavoilla haavoitetut, hylätyksi tulemalla hylätyt, murtumalla murtuneet ja kuolemalla voittaa kuoleman.

En kai se ole minä?

Aterian päätteeksi Jeesus ja opetuslapset laulavat kiitosvirren.

Tuhansien vuosien ajan ja yhä tänäänkin musiikki antaa vaikeasti ymmärrettäville pääsiäisen tapahtumille muodon. Passiot soivat syvälle sieluumme asti ja välittävät jotakin olennaista hiljaisen viikon kokemuksista: kärsimyksestä, jolta kukaan meistä ei voi välttyä. Yksinäisyydestä, erillisyydestä, vieraudesta ja hylkäämisen kokemuksesta, joka on joka päivä läsnä tässä maailmassa.

Tuttuun tapaan tämäkin kiirastorstai-illan messun päättyy siihen, kun pimeässä kirkossa ilman urkujen säestystä lauletaan Käy yrttitarhasta polku. Se on vuoden kierrossa pyhä hetki ja todistaa siitä, miten Kristus-kynttilän valo on voimakkaampaa kuin kevätillan varjot, jotka piirtävät ulkomaailman jälkiä kirkkosalin seiniin ja lattiaan. Kristuksen valo on väkevämpää kuin kaikki varjot, jotka elämäämme seuraavat.

Useimmilla meistä on oma pääsiäisen musiikkimme.

Minun sieluuni ovat painuneet Siionin laulujen sanat ja sävelet, jotka kertovat suloisesta lepopaikasta, missä köyhä matkamies saa vähän levätä ja virvoitella itseään taivaan leivällä. Sillä niin kuin hyvin tiedämme, nälkä ja jano saavuttavat meidät niin, että monta kerta olemme jo aivan uupua.

Laulu vakuuttaa:
”Kulkaa siis kaikki vaivatut ja alaspainetut,
Jeesus se ompi huutanut: Se on täytetty!”

Jokaisella ajalla on omat laulunsa. Tämän päivän sävelen tapahtumille antaa Erika Vikman, kun syntisten pöytä kutsuu ”Jätettyjä, petettyjä, eronneita, karanneita, langenneita, ratkenneita, sisimpäänsä salanneita. Kiusattuja, tuomittuja, perintönsä juhlineita, kivipohjaan pudonneita, kirottuja, tuhlareita”.

Se olen myös minä.

Kieltäjä, kavaltaja ja epäilijä minussa.

Jokainen meistä tekee virheitä, erehtyy ja eksyy. Meiltä ei vaadita suurta ja vahvaa uskoa. Olennaista on uskon kohde, elämän jättäminen Jumalaan huolenpidon varaan.

Kirkko on syntisten sairaala. Ehtoollinen on syntisten ateria.

Tänään Kristus tulee luoksesi ja kysyy: onko sinulla mitään syötävää?