Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä

Kertomuksessa ollaan haudalla, järkytyksestä vapisten, peloissaan. Jotakin on peruuttamattomasti toisin.

Voi olla, että tänä yönä täällä kirkossa on joku, jonka askeleet ovat kulkeneet vastikään haudalle. Kuolema on nyrjäyttänyt elämän uudenlaiseen asentoon. Järkytyksen aiheuttama vapina on tuttua ja pelko kuoleman voimien edessä.

Tulemme tänne pääsiäisyön messuun jokainen omasta pitkäperjantaista käsin, hiljaisen lauantain tunnoista, kun Jumalakin on poissa, kuollut, aivan hiljaa.

Kuljemme haudalle yhdessä. Ja seuraamme liittyvät Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome. Kuljemme haudalle niin kuin kuoleman surussa kuljetaan: ikävissään, hämillään, peloissaan.

Paikalla ovat samat naiset, jotka olivat myös ristin juurella. Emme tiedä heistä paljoa, mutta elämä ei ole päästänyt heitä helpolla, he ovat eri syistä sivuun joutuneita. Naiset tuntevat niin elämän kuin kuoleman kauhut, samalla tavoin kuin mekin ne tunnemme.

Nämä naiset löytävät tyhjän haudan ja kutsuvat meitä mukaan matkalle. He saavat olla ylösnousemuksen ensimmäisiä todistajia. Ja tällainen joukko kulkee tänään täällä tuomiokirkossa tyhjälle haudan suulle.

Markus, evankelistoista vanhin, ei ole tarkkaan selvillä siitä, mitä haudalla tapahtuu. Itse asiassa kukaan evankelistoista ei kuvaa ylösnousemusta vaan Jeesuksen seuraajien reaktioita siihen.

Miltä sinusta tuntuu?
Mitä sinä koet tyhjän haudan suulla?

Tarkkaan tietäminen ei ole olennaista, vaikka mieluusti kaipaisimme todisteita. Olemme yhdessä mysteerin äärellä, vapisten ja vaieten.

Naiset ovat epävarmoja ja ristiriitaisten tuntojen vallassa. Tällaista oli ensimmäisten todistajien usko. Tällaista on usein meidänkin uskomme: epävarmaa ymmällään oloa.

Naiset vaikenevat. Markus sanoo, etteivät he kerro kokemuksestaan mitään. Silti, juuri tähän hetkeen, näiden naisten kokemukseen, palautuu meitä ennen eläneiden ja meidän usko.

Suuri kivi

Kun naiset saapuvat haudalle, ja kun me tänään yhdessä kuljemme sinne, kivi on poissa. Markus kertoo, että se on hyvin suuri kivi.

Kiviä on niin monenlaisia.

Tunnemme sanonnat, miten ihmisellä voi olla kivi sydämellä tai sydämeltä voi vierähtää kivi pois. Se on vahva kuva sydäntä painavasta huolesta, surusta, yksinäisyydestä ja ahdistuksesta.

Kivi sydämellä voi olla kuoleman surua, se voi olla jokin elämän huoli tai nimeämätön möykky. Jokin, joka painaa ja estää elämästä vapaana.

Millainen on se kivi, joka sinun sydämessäsi peittää avoimen haudan suun? Se kivi, joka estää ilon, rauhan ja vapauden kokemuksen?

Kivi voi olla kädessä, myös minun kädessäni. Kivi voi olla kengässä, jotain pientä, joka hiertää, eikä anna rauhaa.

Ehkä sinäkin olet kirkkoon tullessasi naisten tapaan kysynyt: kuka auttaisi minua, kuka vierittäisi kiven pois?

Maailmasta ei ole tullut paratiisia ylösnousemuksen jälkeen. Päinvastoin: se on monille pikemminkin helvetti.

Hautoja on paljon, monen poskilla valuvat kyyneleet, viha saa vapisemaan. Pelkäämme elämää ja pelkäämme kuolemaa.

Kristillinen usko on realistista. Elämän ja kuoleman todellisuus on otettava vakavasti. Mitä jos pääsiäinen menee, mutta kivi jää? Kivi ei poistu sydämestä, kädestä tai kengästä?

Pääsiäisyön valossa turvaudumme Hesekielin lupaukseen: ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän sydämestänne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.”

Tämä yönä kivi vierähtää pois koko maailman sydämeltä. Kuolemalla ei ole viimeistä sijaa: toivottomuuksien keskellä elää toivo, pettymyksissä ilo, pimeässä valo.

Hän ei ole täällä

Kun kuljemme naisten kanssa haudalle, kohtaamme enkelin, joka sanoo: ”Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä”.

Tyhjällä haudalla kysymme tänäänkin: missä Jeesus on?

”Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä tiedä, minne hänet on pantu”, kuvaa Magdalan Maria kokemustaan.

Tämä Marian kokemus on hengellisen kodittomuuden ydinlause. Jeesus ei ole siellä, missä luulimme hänen olevan. Elämme välitilassa, odotushuoneessa. Vanha on murtunut, ei ole vielä uutta.

Kukaan ei ollut näkemässä ylösnousemusta, mutta meitä sen todistajia on paljon.

Ihmisten vaietessa kivet huutavat. Ensimmäinen ylösnousemuksen todistaja on kivi haudan suulla. Ihmisistä ensimmäisiä olivat naiset haudalla, jotka aamuvarhaisella saivat nähdä pois vieritetyn kiven, valkopukuisen enkelin ja lopulta Herran.

Tyhjä hauta ei pelastanut naisia, vaan usko siihen, että kaikki ei ollutkaan tässä. Pelko sai naiset ensin vaikenemaan ja usein mekin vaikenemme, mutta sanoma ylösnousemuksesta ei jäänyt salaisuudeksi.  

Tästä todistaa ilo sydämissä. Tuo ilo, joka yllättää.

Synkkyys hajoaa, epäilykset kaikkoavat, valo sarastaa, kaiken sen keskellä missä elämäämme elämme. Tuota iloa me kuoleman varjon maassa kaipaamme ja tarvitsemme. Ilman toivoa emme selviä.

Muuttolinnut laulavat, kukat puhkeavat, jäätynyt maa sulaa. Ristinpuusta versoavat silmut. Pääsiäisen valossa myös kaikki se, mikä sinussa ja maailmassasi on ollut kuollutta, saa herätä uudelleen eloon.

Kaikki se, mitä olet ikävöinyt ja kaivannut, onkin tässä. Rikkinäinen voi parantua. Elämän mielettömyyksien keskellä Jumala kuivaa kyyneleesi, jakaa pelkosi ja voi muuttaa sen luottamukseksi.

Tyhjällä haudalla syntyy jotain, joka kasvoi ensimmäisten todistajien aikana ja saa kasvaa tänään myös meistä.

Ylösnousemususko sisältää käänteen mahdollisuuden  – antaa rohkeuden elää tässä ja nyt.

Saamme liittyä kulkueeseen, joka kertoo vapautuksen viestiä ja ottaa rohkeita askelia toistemme luo.

Messun lähettämissanat ohjatkoon kulkuamme:

”Menkää, menkää levottomuuden keskelle. Menkää ulos kiireesti. Älkää koskaan lakatko lähtemästä kirkosta ulos rauhaan ja hiljaisuuteen, ulos riitaan ja vaivaan, ulos nauruun ja itkuun. Kantakaa maailmaan mukananne se elävä leipä, jonka saitte aarteeksi käsienne ja sydäntenne väliin. Jakakaa sitä leipää uudestaan ja uudestaan, sillä se ei lopu kesken, kun vain jatkatte sen jakamista.”