Saarna kaksikielisessä sateenkaarimessussa 1.9.

Evankeliumista Matteuksen mukaan, luvusta 11

Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi:
”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.
Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.
Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”

Kutsu lepoon

Tässä messussa kuulemme Jeesuksen kutsun lepoon kahdesti. Ensin evankeliumitekstissä, myöhemmin alttarilta. Kesä on taittunut syksyyn, on syyskuun ensimmäinen päivä. Edessä avautuu arki ja sen haasteet ja mahdollisuudet. Turussa on tällä viikolla vietetty Pride-viikkoa ja eilen kaupungin läpi kulki värikäs ja iloinen kulkue. Tänään olemme kokoontuneet tämän vanhan kirkon seinien suojiin sateenkaarimessuun.

En tiedä millaisin mielin tänään kirkkoon tulit ja minkälaisen elämän keskelle kuulet kutsun lepoon. Kupliiko sisälläsi ilo ja vapaus? Entä millaisia taakkoja kannat tai millaiset kuormat sinua uuvuttavat? Mistä kaipaat lepoa ja suojaa?
Äsken kuultu teksti on osa Jeesuksen opetuspuheiden kokonaisuutta Galileassa. Jeesusta kuuntelemassa ovat juutalaiset viisaat ja uskonoppineet, jotka ajattelivat tuntevansa Jumalan ja tietävänsä hänen tahtonsa. Heille Jeesuksen opetus oli hullutusta.

Tuon ajan yhteiskunnassa vallitsi selkeä uskonnollinen ja sosiaalinen luokkajako. Oli sisäpuoliset ja ulkopuoliset. Oli oikein elävä joukko ja he, jotka eivät normeja täyttäneet. Elämän mahdollisuudet eivät olleet kaikilla samanlaiset.

Tulkaa minun tyköni kaikki

Tänä kesänä kävin kesäretkellä Pohjois-Savossa Vieremällä ja Vieremän kauniissa kirkossa. Huomioni kiinnittyi kirkon ulko-oven päällä olevaan tekstiin. Kirkon seinässä luki: Tulkaa minun tyköni kaikki.

Teksti pysäytti ja puhutteli. Mietin kirkkoani ja sitä, millaisen viestin ihmisille annamme, millainen kutsu meistä välittyy. Suren oikeassaolemista ja yläpuolelle asettemusta, paremmin tietämistä ja oikean uskon omistamista, kylmyyttä ja kovuutta. Tuttuja kiusauksia meistä jokaiselle.

Tietenkin se on vain yksi puoli ihmisestä ja kirkosta. Samaan aikaan näkyy kärsivällistä rakkautta, sitoutunutta taistelua ihmisyyden ja kestävän maailman puolesta, lempeyttä ja sydämellisyyttä.

Minua kosketti tekstissä sana kaikki. Totta kai sen oli sen monta kertaa kuullut, mutta tuossa yhteydessä se avautui uudella tavalla. Siinä kirkon pihalla seistessäni mietin, välittyykö minusta tuo sana: kaikki.

Olin Vieremällä kuvanveistäjä Eva Ryynäsen jalanjäljissä, se oli hänen kotipitäjänsä. Olin kesällä lukenut Katja Kärjen kirjaa Evasta ja vaikuttunut hänen näystään, rohkeudesta ja kyvystä käsitellä puuta. Päätimme puolisoni kanssa tehdä kesäretken myös Vuonislahteen Pielisen rannalle Paateriin Eva Ryynäsen ateljeekotiin.
Kodin pihapiirissä on myös Evan ja hänen puolisonsa Paavon puusta tekemä kirkko. Harva kirkko on meillä tai maailmalla naisen suunnittelema ja rakentama. Paaterin kirkossa on lämmin ja sisään sulkeva tunnelma.

Katja Kärjen kirjassa Eva pohtii:
”Ovet veistäisin yhdestä puusta. Kun ihminen astuu kirkkoon, on kuin hän pujahtaisi metsän siimekseen, kuin sujahtaisi syvälle itseensä. Karhun turvalliseen pesään. Poissa olisi kaikenlainen kirkkomainen loisteliaisuus ja koristeellinen prameus. Sen tilalla olisi mitä luonnollisin tunnelma, sillä Jumala on luonto itse, luonto on Jumalan kätten jälki. Aina ihmiset eivät ymmärrä sitä.

Vieremän kirkon pääovien yllä julistetaan komeasti: Tulkaa minun tyköni kaikki. Paaterin kirkon yläpuolelle ei kirjoiteta mitään. On sanomattakin selvää, että kutsu koskee kaikkia.”

Eva saa minut havahtumaan. On sanomattakin selvää, että kutsu koskee kaikkia.

Onko kaikki totta?

Päivän evankeliumissa Jeesus ei väheksy oppineisuutta vaan uskonnollista ylemmyyttä. Sellaista uskoa, joka on kovia sanoja, vaatimuksia ja rajoja. Ja tekee toisten kulkemisesta entistä raskaampaa.

Hän kutsuu lepoon kaikkia. Ei vain heiltä, joille elämä oli antanut sukupuolen ja sosiaalisen aseman perusteella mahdollisuuksia. Oli radikaalia, että se kuului myös naisille ja lapsille. Lapset, sairaat, köyhät ja vieraat Jeesus nosti keskiöön. Hän on kaikkien ohikatsottujen, sairaiden, yksinäisten ja syrjään joutuneiden Jumala.
Mitä tämä tarkoittaa meidän ajassamme, meidän kirkossamme ja meille, jotka olemme kokoontuneet tähän sateenkaarimessuun?

Uskonnollistä ylemmyyttä esiintyy jokaisessa ajassa. Ehkä sinäkin olet kokenut sen painon. Onko se päässyt painamaan alas ja kaipaat siitä lepoon?

Rakkaat ihmiset,
Kirkko ja sen erilaiset yhteisöt ovat käyttäneet valtavasti energiaa sen määrittelemiseen, missä ja ketä ihmisen sopii rakastaa. Pelko on saanut kirkon kääntymään sisäänpäin ja riippumaan menneessä. Olemme kaventaneet Jumalan luomistyötä, vaikka meidän tulisi julistaa sitä, kuinka luominen jatkuu.
Olemme hapuilleet sen kanssa, miten todella jokainen ihminen on Jumalan kuva. Niin kuin Vieremän kirkon seinässä lukee kaikki, tarkoittaa Jumalan kuvana oleminen jokaista.

Mekin kiistelemme opista ja oikeasta uskontulkinnasta, vaikka meidän tulisi kulkea kohti toisiamme. Toisen ihmisen tai toisen rakkauden vähättelyssä kuuluu usein kätketty pelko. Mutta kohti käyminen, toisen asemaan eläytyminen, lempeys ja sydämellisyys, halu oppia ja ymmärtää, voivat uudistaa ja muuttaa meitä.
Muutos on Jumalan luomistyön todellisuutta. Lisääntynyt tieto ja avartunut ymmärrys ihmisestä ja maailmasta ovat kaikkina aikoina vaikuttaneet kirkon elämään ja opetukseen. Vain niin kirkko pysyy elävänä. Ja tämä koskee myös ihmisen seksuaalisuutta ja sukupuolen moninaisuutta. Ne eivät ole kirkolle uhka, niiden ei pitäisi pelottaa, ei ole kyse vaikeasta tai kipeästä asiasta. Ihmisten moninaisuuden tunnustamisessa on kyse myös kiitollisuudesta elämän Luojaa kohtaa, ilosta ja luottamuksesta, jonka varassa jokainen saa etsiä omaa paikkaansa ja tehtäväänsä maailmassa.

On kyse Jumalan luomistyöstä ja rakkaudesta, jota uskonnollisessa ylemmyys ja vääränlainen varmuus voivat kaventaa. Perheiden moninaisuus on todellisuutta, ihan tavallista elämää, jossa kristillisiä ihanteita ovat ihmisten keskinäinen huolenpito ja vastuu.

Kenenkään rakkaus ei ole vähemmän kuin toisen.

Ies on helpotus

Rakkaat ihmiset,
Jeesus lupaa levon, mutta myös ikeen. Ies on vanha kielikuva. Mieleen nousee kuva kahdesta eläimestä, joiden niskan päälle on laitettu puu, joka vetää kuormaa. Jos eläimet kulkevat samaa tahtia, kuorma jakautuu tasaisesti. Tai kuva ihmisestä, joka kantaa iestä olkapäillään. Kannettava kuorma on kiinnitetty ikeeseen ja sitä jaksaa paremmin kantaa. Ies on siis helpotus, ei rasitus tai taakka.

Elämään kuuluu kaikenlaista, hyvää ja pahaa, kaikenlaista maasta taivaaseen, niin kuin Pehmoaino laulaa. Ei ole vain yhtä vaan on aina myös toista. Elämän painoa kertyy jokaisen meidän hartaille. Niin monenlaiset asiat uuvuttavat.
Niinkin voi käydä, että asetamme toistemme hartioille kohtuuttomia ja turhia kuormia, vieläpä Jumalan nimissä. Pelko tai vääränlainen varmuus estävät meitä elämästä vapaina. Eikä paino jakaudu tässä maailmassa tasaisesti.

Rakas ystävä,
tänään Jeesus tulee vierellesi, kulkee sinun tahdissasi, ottaa kantaakseen sinun kuormasi. Hän on kuin satunnainen ohikulkija, joka huomaa raskaat kantamuksesi ja tarjoutuu avuksi, jotta saisit vähän levähtää.

Hän ei lisää hartaillesi taakkoja vaan vapauttaa sinut erilaisten vaatimusten alta. Vierelläsi kulkee sydämeltään lempeä ja nöyrä Vapahtaja, joka rakastaa sinua juuri sellaisena, miksi Jumala on sinut luonut. Ja lupaa: hänen luonaan sielusi voi löytää levon.

Lepo ei merkitse paikalleen jäämistä, ei pysyvän lepopaikan rakentamista tai suojamuureja oman yhteisön ympärillä. Se on ihmisenä olemista tässä maailmassa, niiden taakkojen jakamista, joita elämä tuo ja vaeltamista levon lähteen, Jeesuksen seurassa.

Jeesus tulee luoksemme, jotta osaisimme kulkea toistemme luo. Hän lähettää meidät kulkemaan yhtä matkaa, toisten kuormia keventäen. Silloin voimme olla sovinnon, luottamuksen ja lohdutuksen yhteisö, jonka jokainen jäsen julistaa: tulkaa kaikki.


Ingens kärlek är mindre värd än någon annans

Evangelietexten är från Matt. 11:25-30

Vid den tiden sade Jesus: ”Jag prisar dig, fader, himlens och jordens herre, för att du har dolt detta för de lärda och kloka och uppenbarat det för dem som är som barn. Ja, fader, så har du bestämt. Allt har min fader anförtrott åt mig. Och ingen känner Sonen, utom Fadern, och ingen känner Fadern, utom Sonen och den som Sonen vill uppenbara honom för.
Kom till mig, alla ni som är tyngda av bördor; jag skall skänka er vila. Ta på er mitt ok och lär av mig, som har ett milt och ödmjukt hjärta, så skall ni finna vila för er själ. Mitt ok är skonsamt och min börda är lätt.”

Inbjudan till vila

I den här mässan hör vi Jesu inbjudan till vila två gånger. Först i evangelietexten, senare från altaret. Sommaren har övergått i höst, det är den första september. Vardagen, med dess utmaningar och möjligheter, ligger framför oss. I Åbo har man den här veckan firat Pride-veckan och igår gick ett färgrikt och glatt tåg genom staden. Idag har vi samlats i skydd av den här gamla kyrkans väggar för att fira regnbågsmässa.

Jag vet inte med vilka känslor du kom till kyrkan idag eller i vilken livssituation du hör inbjudan till vila. Bubblar det inom dig av glädje och frihet? Vilka bördor bär du på eller vilka påfrestningar gör dig trött? Från vad längtar du efter vila och skydd?
Den text vi hörde nyss är en del av Jesu undervisning i Galileen. De som lyssnade till Jesus var judiska visa och lärda män som trodde sig känna Gud och veta vad han ville. För dem var Jesu undervisning dårskap.

I den tidens samhälle rådde en tydlig religiös och social klassindelning. Det fanns insiders och outsiders. Det fanns de som levde rätt och de som inte uppfyllde normerna. Livets möjligheter var inte lika för alla.

Kom till mig alla (Tulkaa minun tyköni kaikki)

I somras gjorde jag en sommarutflykt till Vieremä i Norra Savolax och till Vieremä vackra kyrka. Min uppmärksamhet drogs till texten ovanför kyrkans ytterdörr. På kyrkväggen stod det: Kom till mig alla (Tulkaa minun työköni kaikki).

Texten talade till mig och fick mig att stanna upp. Jag funderade på vår kyrka och vilket budskap vi förmedlar till människor, vilket slags inbjudan vi ger. Jag sörjer över att vi alltid vill ha rätt och att vi vill sätta oss över andra, att vi vill veta bättre och att vi vill äga rätt tro, att vi visar kyla och hårdhet. Bekanta frestelser för var och en av oss.
Naturligtvis är det bara en sida av människan och kyrkan. Samtidigt ser vi tålmodig kärlek, engagerad kamp för mänsklighet och en hållbar värld, mildhet och hjärtlighet.
Jag blev särskilt berörd av ordet ”alla” i texten. Visst hade jag hört det många gånger förut, men i den kontexten öppnades det på ett nytt sätt för mig.

När jag stod där på kyrkogården funderade jag på om ordet ”alla” förmedlades genom mig.
Jag var i Vieremä i skulptören Eva Ryynänens fotspår, det var hennes hemtrakter. På sommaren hade jag läst Katja Kärjes bok om Eva och blivit berörd av hennes vision, mod och förmåga att arbeta med trä. Min partner och jag bestämde oss för att också göra en sommarutflykt till Paateri, Eva Ryynänens ateljéhem vid stranden av Pielisjärvi i Vuonislahti.

På gården finns också den kyrka som Eva och hennes make Paavo byggde av trä. Få kyrkor i världen har designats och byggts av en kvinna. I Paateri kyrka råder en varm och inbjudande atmosfär.

I Katja Kärjes bok funderar Eva:
”Dörrarna skulle jag tälja av ett enda träd. När en person stiger in i kyrkan skulle det vara som att hen smyger in i skogens skugga, som att hen går djupt in i sig själv. In i en björns trygga lya. All kyrklig glans och prydnad skulle vara borta. Istället skulle där råda den naturligaste av atmosfärer, för Gud är själva naturen, naturen är Guds händers spår. Människor förstår det inte alltid.”

Ovanför Vieremä kyrkas huvudingång förkunnas stolt: Kom till mig alla (Tulkaa minun tyköni kaikki). På Paateri kyrka finns ingen text skriven. Det är underförstått att inbjudan gäller alla. Eva får mig att inse detta. Det är underförstått att inbjudan gäller alla.

Är allt sant?

I dagens evangelium föraktar Jesus inte kunskap, utan religiös överlägsenhet. En tro som består av hårda ord, krav och gränser. Och gör andras väg tyngre.
Han inbjuder alla till vila. Inte bara de som på grund av kön och social ställning hade fått möjligheter i livet. Det var radikalt att detta även gällde kvinnor och barn. Barnen, de sjuka, de fattiga och de annorlunda lyfte Jesus fram i centrum. Han är de förbiseddas, de sjukas, de ensammas och de marginaliserades Gud.
Vad betyder detta i vår tid, i vår kyrka och för oss som samlats här till regnbågsmässa?
Religiös överlägsenhet förekommer i alla tider. Kanske har du också känt dess tyngd? Har det tryckt ner dig och längtar du efter vila från det?

Kära människor,
Kyrkan och dess olika gemenskaper har lagt ner mycket energi på att definiera var och vem det är lämpligt för människor att älska. Rädslan har fått kyrkan att vända sig inåt och hålla fast vid det förflutna. Vi har begränsat Guds skapelse, när vi borde förkunna hur skapelsen fortsätter.

Vi har famlat med frågan om hur sant varje människa är skapad till Guds avbild. Liksom det står på Vieremäs kyrkvägg ”alla”, så är var och en av oss Guds avbilder.
Vi tvistar också om lära och rätt tolkning av tron, när vi istället borde gå varandra till mötes. När någon förringar en annan människa eller en annan kärlek hörs ofta en dold rädsla. Men att gå varandra till mötes, att leva sig in i den andres situation, mildhet och hjärtlighet, viljan att lära och förstå, kan förnya och förändra oss.
Förändring är verklighet i Guds skapelseverk. Ökad kunskap och vidgad förståelse för människan och världen har i alla tider påverkat kyrkans liv och undervisning. Endast så kan kyrkan förbli levande. Och detta gäller också människans sexualitet och könsmångfald. De är inte ett hot mot kyrkan, de borde inte skrämma, det är inte fråga om en svår eller smärtsam sak.

Det handlar om Guds kärlek och skapelseverk, som religiös överlägsenhet och felaktig visshet kan begränsa. Familjernas mångfald är verklighet, ett helt vanligt liv där kristna ideal är människors omsorg om varandra och ansvar.
Ingens kärlek är mindre värd än en annans.

Oket är en lättnad

Kära människor,
Jesus lovar vila, men också ett ok.
Oket är ett gammalt bildspråk. Vi föreställer oss två djur på vilkas bådas nackar det har placerats ett ok och som tillsammans drar en last. Om djuren går i samma takt fördelas bördan jämnt. Eller så föreställer vi oss en bild av en person som bär ett ok på sina axlar. Lasten är fäst vid oket och blir lättare att bära.

Oket är alltså en lättnad, inte en börda eller tyngd. Livet innehåller allt möjligt, gott och ont, allt från jord till himmel, som Pehmoaino sjunger. Det finns inte bara ett utan alltid också ett annat.

Livets tyngd faller på var och en av våra axlar. Så många olika saker gör oss utmattade.
Det kan hända att vi lägger orimliga och onödiga bördor på varandras axlar, till och med i Guds namn. Rädsla eller felaktig visshet hindrar oss från att leva fria.
Och inte heller fördelas vikten jämt i denna värld.

Kära vän,
idag kommer Jesus till din sida, går i din takt, tar på sig din last. Han är som en tillfällig förbipasserande som ser dina tunga bördor och erbjuder sin hjälp, så att du kan vila lite.

Han lägger inte bördor på dina axlar, utan befriar dig från olika krav. Vid din sida går en mild och ödmjuk Frälsare, som älskar dig precis som Gud skapade dig. Och lovar: hos honom kan din själ finna vila.

Vila innebär inte att stanna på samma plats, inte att bygga en permanent viloplats eller skyddsmurar runtomkring din egen gemenskap. Det handlar om att vara människa i denna värld, att dela de bördor som livet för med sig och att vandra till vilans källa, i Jesu sällskap.

Jesus kommer till oss, så att vi kan gå till varandra. Han sänder oss att vandra tillsammans, för att lätta på varandras bördor. Då kan vi vara en gemenskap av försoning, förtroende och tröst, där varje medlem förkunnar: kom alla.

(Övers. Mia Bäck)