Kun ihmisen sydän tuntee Jumalan sydämen sykkeen rytmin

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 10

Jeesus sanoo:
”Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista.
Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.”

*****

Kerron teille Kaisasta.

Kun olin lukioikäinen oman elämäni mannerlaatat olivat liikkuneet tavalla, että jouduin kantamaan vastuuta asioista, joista aikaisemmin olivat huolehtineet muut. Kävin töissä, osaltani pidin huolta vanhasta talosta ja iltaisin kävin lukiota.

Työni oli hoitaa kahta lasta. Vanhempi oli vajaa kolme, nuorempi vuoden.

Se oli vaativaa ja ihanaa.

Nuorempi, Kaisa, nukkui joka päivä päiväunet. Hän oli tottunut nukkumaan ne ulkona vaunuissa, mutta kerran hän nukahti syliini ja sen jälkeen siitä tuli meille tapa.

Kun päiväunien aika tuli, istuin kiikkutuoliin ja otin Kaisan syliini. Laitoin hänen korvansa sydäntäni vasten. Kaisa rauhoittui, kun kuuli ja aisti sydämeni lyönnit. Myös minä rauhoituin. Sydämemme etsivät saman rytmin. Piirtelin Kaisan niskaan ja selkään. Tunsin, miten hänen kehonsa vähitellen rentoutui ja lopulta oli täysin vapaa ja lämmin minun kehoani vasten.

Minusta tuntui, että olimme molemmat perillä, vähän kuin kehdossa tai kohdussa. Kotona.

Kokemuksesta tuli minulle tärkeä ja tuntui, että sen avulla kestin elämän muuta arvaamattomuutta.

Yhteinen sydämenlyönti kiinnitti meidät aikaan tai ketjuun, joka ulottui omaa ymmärrystä ja muistia paljon kauemmas.

Vuodet kuluivat, ja elämä meillä molemmilla kulki eteenpäin. Sain itsekin lapsia. Elämä lasten myötä oli sakeaa ja vain harvoin minulla oli aikaa nukuttaa heitä samalla talla kuin Kaisaa.

Aikuisena, vähitellen, oma polkuni kulki yhä useammin jumalanpalvelukseen. Ja huomasin, miten oma sydämenlyönti asettui kirkossa. Tunnistin saman kokemuksen, kuin vuosia aikaisemmin Kaisaa sylissä pitäessä.

Tuttu liturgia, sanojen toisto auttoi asettumaan, rauhoittumaan ja rentoutumaan. Sydämeni alkoi lyödä samaan tahtiin kuin kirkon oma hengitys, toistuva liturgia.

Löysin rytmin mistä milloinkin, hiljaisuudesta, virren sävelestä, tutusta rukouksesta tai kirkkotilan estetiikasta.

Toisinaan tietenkin koin enemmänkin vierautta, ulkopuolisuutta. Tarkkailin kaikkea kuin suoritusta.

Mutta yhä useammin minusta tuntui, että olin perillä, kotona, kehdossa tai kohdussa, riippumatta siitä, istuinko kirkon penkissä tai olinko toimittamassa messua.

Saman kokemuksen löysin hiljaisuudesta, retriiteistä, pyhiinvaelluksilta, hiljaisuuden joogasta ja hiljaisesta rukouksesta.

Hiljaisuus piirsi ääriviivoja sisältäpäin. Sydämeni tunnisti rytmin, joka minussa on alusta asti ollut, ja asettui kirkon hengityksen tahtiin.

Pieni lapsi opetti minulle hiljaisen rukouksen.

Totutussa kuvassa katse on paimenessa, joka kutsuu, kantaa ja toimii. Ja on myös valmis antamaan kaikkensa lampaiden puolesta.

Nukahtava Kaisa kääntää asetelmaa ja näkökulmaa. Lapsi puhui hiljaisuudellaan, niin kuin luomakuntakin huokaa ilman sanoja.

Niin kuin kirkko tarvitsee paimenen äänen, se tarvitsee myös hiljaisuuden ja hiljaiset paimenet.

Hiljaisuus ei ole vaikenemista, eikä maailmanpakoa. Hiljaisuus ei ole muuri. Se on aukko, josta Jumalan uutta luova ja radikaali vastakulttuurinen voima tulvii keskellemme.

Tänään täällä Poitsilassa siunataan hiljaisen rukouksen luostariyhteisöä, jotta ihmisten sydämen syke voisi etsiä ja löytää yhteistä rytmiä Vapahtajan sydämen sykkeen kanssa.

Että ihmiset, voisivat kokea ja tuntea: Isä tuntee minut ja minä Isän.

Tänään siunaamme teitä hiljaisen rukouksen vastuunkantajia ja vapaaehtoisia, jotka luotte mahdollisuuksia sille, että ihmiset voisivat rauhoittua, rentoutua, laskea kuormia ja elämän vapautta sitovia voimia niin, että he voisivat tunnistaa Jumalan sydämen lyönnit.

Ne, mitkä kuuluvat täällä ja ne, mitkä kuuluvat elämän arjessa, mutta jotka peittyvät niin helposti kaikenlaisen melskeen alle.

On tietenkin tärkeää, että myös jokainen meistä voisi kuulla ja tuntea Jumalan sydämen lyöntien rytmin. Kokea, että Isä kyllä tuntee minut ja minä Isän.

Toivon ja uskon, että hiljaisen rukouksen luostariyhteisö antaa myös teille rukouskumppaneille kaikkeen tähän tilan ja erityisen paikan.

Päivän evankeliumi ja aiemmin kuultu paimenpsalmi tuo juhlaan hyvän paimenen ääneen ja elämän: suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. (Joh. 15:13) Samalla se ohjaa myös meidän asennoitumista luostariyhteisössä: Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. (1. Joh. 3:16) Tällaiseen elämänasenteeseen myös meitä kutsutaan.

Jeesuksen elämästä ja seuraajilta olemme oppineet, että tärkeimpiä vaikuttajia ovat usein olleet ne, joilla ei näytä olevan vaikutusmahdollisuuksia.

Sellaista on myös hiljainen rukous. Joku voi kysyä, onko tällä kirkon elämässä merkitystä, vaikuttavuutta. Ehkä joku epäilee, voiko tämä onnistua.

Uskon, että täällä ja tällaisissa paikoissa sykkii elämä, odotus Jumalan edessä, joka saattaa ihmisiä tuntemaan Isän, ohjaa yhteyteen toisensa kanssa ja kumppanuuteen luomakunnan kanssa.

Hiljaisuus ei saarnaa eikä opeta. Täällä asetutaan yhdessä yksinkertaiseen elämänrytmiin, rukoukseen ja Jumalan läsnäoloon. Ja kaikki se tapahtuu sen vuoksi, että voisimme kuulla Jumalan sydämen lyönnit. Hiljaisuudessa suostumme suuremman käyttöön.

Aika ajoin itse kunkin meistä elämän mannerlaatat liikkuvat ja etsivät uutta asentoa. Pitkällä kotimatkalla saatamme kokea juurettomuutta ja irrallisuutta. Elämä riisuu. Etsimme yhteyttä, joka pitäisi meidät koossa. Kaipaamme Paimenen ääntä ja läsnäoloa. Risteyskohdissa etsimme suuntaa, sauvaa, johon nojata.

Elämän mannerlaattojen liikkuessa, myös pimeän laakson taipaleella, ei tarvitse pelätä pahaa. Vapahtaja kulkee kanssasi ja jakaa matkasi. Hän tuli maailmaan myös sinua ja sinun vaellustasi varten.

Siksi me rakennamme tätä paikkaa, luostariyhteisöä, jotta ihmisissä voisi vahvistua kokemus ja luottamus: Isä tuntee minut ja minä Isän.

Toiset meistä hiljaisuus ja hiljainen rukous valitsevat. Hiljaisuus syventyy koko elämää muokkaavaksi asenteeksi.

Yhteiset paikat ovat tärkeitä.

Jeesus tuli maailmaan ja tulee keskellemme ”kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset”. Hajallaan olo voi olla sisäistä rikkinäisyyttä ja se voi olla sitä, että yhteys toisiimme ja Jumalaan, on katkennut.

Hiljaisen rukouksen luostariyhteisöön ei tulla jäämistä varten vaan matkan jatkamista varten. Joskus sisin tarvitsee pidemmän pysähtymisen, että Jumalan valtakunnan elämä, rukous ja taistelu oikeudenmukaisemman maailman puolesta voi kauttamme toteutua.

Jäähyväisrukouksessaan Jeesus osoittaa, että uskovien ”lauman” yhteys perustuu Jeesuksen yhteyteen Isän kanssa.

Anna-Maija Raittila mukaan Jeesuksen rukouselämä oli yksinkertaisesti ”yhteyttä Isään. Lakkaamatonta, hetkittäistä yhteyttä Isään. Isä oli antanut hänelle suunnattoman suuren vastuun, lähettänyt hänet ihmiseksi ihmisten keskelle – paljastamaan, millainen on Jumala: sula sydän, rakkaus.

Ja Poika vastasi Isän pyyntöön, kuuli isän sydämen liikahduksen, rakkauden kaipauksen vieraantuneiden luotujen luo! Ja lähti. Joka päivä hän lähti uudestaan! En usko hänen pitäneen äänekkäitä aamurukouksia. Hän kuunteli ja katseli Isää. Hiljaisuudessa, aamu aamulta hän näin kohtasi myös itsenä, kokosi itsensä Isän kasvojen edessä. Isä oli läsnä, Pojassaan hän oli kaikkia lähellä. Ja poika oli läsnä, meitä kaikkia lähellä.

Jeesuksella on myös muita lampaita, jotka eivät tule hiljaisuuden tarhasta. Tämä joukko on Jumalalle rakas, toisille hiljaisuus on tapa olla kristitty.

Mutta jospa hiljaisuudessa kasvaa myös ymmärrys erilaisten ihmisten ja tarhojen välille. Hyvä paimen rakastaa ja pitää huolen myös niistä lampaista, jotka eivät ole tästä tarhasta.

Kristittyjä ei yhdistä sama tarha, vaan sama paimen.