Rakkauden jäljet

Kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväiset ja raittiit voidaksenne rukoilla. Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä ”rakkaus peittää paljotkin synnit”. Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toinen toisellenne. Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen. (1. Piet. 4:7–11)

Pyöräilin tyttäreni kanssa mökillä postia hakemaan. Postilaatikolta palatessa ajoimme hiljaisen pihapiirin ohi. Kun tulimme talon kohdalle, huomasimme, että pihapenkillä istui vanha nainen. Hän alkoi savolaiseen tapaan jututtamaan meitä.

Aikamme juttelimme pyörien selästä. Sitten nainen pyysi istumaan viereen penkille. Hyvän ajan kuluttua istuin pirtissä kiikkustuolissa. Tuvassa aika oli pysähtynyt 50-luvun, vielä jälleenrakennuskauden tunnelma.

Paljon oli tämä hiljaisen pirtin nainen elämässään nähnyt ja ehtinyt, mutta kymmeniin vuosiin hän ei enää ollut voinut ajaa pyörällä, traktorilla eikä lopulta enää autollakaan. Nyt kulkupelinä olivat vanha hiihtosauva ja rollaattori.

Siinä meidän jutellessa mielessä oli talvipakkaset ja ties mitä, mutta ennen muuta yksinäisyys. Sisko oli kuollut joitakin vuosia aiemmin. Nainen oli naapuriavun varassa, mutta kiitos Luojan, hänen maailmassaan ympäriltä löytyi hyviä naapureita.

Kun olimme lähdössä kotiin, nainen sanoi: ”tulkaa vastakin, tässä penkillä on hyvä istua vierekkäin”.

Tänään istumme vierekkäin täällä Rauman Pyhän ristin kirkossa. Tässä kauniissa kirkkosalissa liitymme myös fransiskaaniveljien seuraan ja istumme täällä aikanaan vaikuttaneen Cecilian viereen. Läsnä on yhtä aikaa ajan erilaiset kerrokset ja ajattomuus. Täällä tuntuu menneet vuosisadat ja sitten on tämä hetki: arkkihiippakunnan diakoniajuhla.

Muutaman viikon kuluttua, syyskuun ensimmäisenä päivänä, tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Viipurissa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman. Myös Raumalla on erityinen merkitys diakonian historiassa. Seitsemän vuotta Matilda Hoffmanin vihkimyksen jälkeen kesällä 1879 aloitti täällä Raumalla diakoniatyön Cecilia Blomqvist. Cecilian tehtävänä oli erityisesti varattomien sairaiden hoitaminen. Cecilian palkan maksoi Rauman kaupunki testamenttivaroista.

Cecilia Blomqvistin toiminta täällä oli alku seurakuntien diakoniatyölle. Cecilia oli Suomen ensimmäinen seurakuntadiakonissa ja diakoniatyön suunnannäyttäjä. Myöhemmin hän vaikutti kaupunkilähetyksen syntyyn ja toimi spitaalisten sairaalan johtajana. Cecilia loi uusia muotoja seurakuntatyöhön, kristilliseen avustustoimintaan ja sosiaalityöhön.

Rauman jälkeen Diakonissalaitos pystyi lähettämään sisaren Vaasaan ja Uuteenkaupunkiin. Sen jälkeen kesti kymmenen vuotta ennen kuin seurakuntien kanssa tehtiin uusia sopimuksia.

Tarve seurakunnissa kuitenkin tunnistettiin ja kasvoi, sillä Kuopion hiippakunnassa oli tehty seurakuntia velvoittava päätös palkata diakonissa. Tämä ohjesääntö sai senaatin vahvistuksen vuonna 1893, jonka jälkeen tuomiokapituli kehotti kaikkia Suomen seurakuntia toimiin diakonian toteuttamiseksi. Diakonia on kuulunut seurakunnan olemukseen alusta asti, seurakuntien lakisääteinen tehtävä siitä tuli vuonna 1943.

Myös näillä kirkon penkillä on hyvä istua vierekkäin ja liittyä Cecilian lisäksi täällä eläneiden fransiskaaniveljien seuraan. Pyhän Ristin kirkon rakensivat fransiskaaniveljet luostarinsa kirkoksi 1500-luvun alussa.

Franciscus Assisilaisen jalan jäljissä myös täällä Raumalla haluttiin jakaa elämää ja auttaa eri syistä syrjään joutuneita ihmisiä. Ja tämä perintö on totta täällä yhä edelleen. Raumalla niin kuin arkkihiippakunnan kaikissa seurakunnissa on ”menty maailmaan, ihmisten luo, osoitettu rakkautta teoissa ja totuudessa”.

Varhaiset fransiskaanit jakoivat arkea ihmisten kanssa tekemällä heidän kanssaan yhdessä töitä. Luostariin perustettiin myös koulu. Näin päästiin läheiseen kosketukseen tällä eläneiden kanssa. Tärkeää oli lähimmäisten kuormien ja jokapäiväinen ristin kantaminen. Tänään sanoisimme, tärkeää oli olla ihmisen puolella.

Jumalan työn jälkiä nähtiin kaikkialla. Luomakuntaa kunnioitettiin. Eristäytyvän luostarielämän sijasta fransiskaanit elivät ihmisten keskellä, pitivät huolta sairaista, opettivat sekä rukoilivat ja mikä myös tärkeää saarnasivat mahdollisimman yksinkertaisesti. Ja kun Kristus oli löydetty alttarilta, hänet nähtiin kaikkialla, etenkin kaikkein vähäisimmissä.

Ei ole sattumaa, että olemme tänään kokoontuneet juhlimaan diakonian 150-vuotisjuhlavuotta tänne Raumalle. Täällä fransiskaaniperinnön jäljissä alkoi seurakuntien diakoniatyö.

Äsken kuullut Raamatun tekstien katkelmat kehottavat hoitamaan Jumalalta saatuja lahjoja vastuullisesti ja viisaasti, totuudesta tinkimättä.

Pietarin kirje on osoitettu ”valituille muukalaisille, jotka asuvat hajallaan”. Kirjeen teksti kertoo, miten Jeesuksen seuraajat olivat vainottuja ja elivät kovassa paineessa.

Tekstin kirjoittamisen aikaan jaettiin yhdessä lopun ajan läheisyyden kokemus. Ja tässä tilanteessa kirjeen kirjoittaja ohjaa seurakuntia olemaan kestäviä rakkaudessa, vieraanvaraisia sekä palvelemaan toisia lahjoilla, jotka on saanut, sillä jokainen on Jumalan moninaisen armon hyvä haltija.

Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin Pyhän Ristin kirkon penkeillä vierekkäin istuen me kysymme, mitä Raamatun ohje tarkoittaa meidän elämässämme. Olkaa vieraanvaraisia, kestäviä rakkaudessa ja palvelkaa.

Mitä tämän päivän seurakuntadiakoniassa tarkoittaa, kun meitä ohjataan toimimaan viisaasti ja vastuullisesti, totuudesta tinkimättä? Kenen ja keiden vireen meidän tänään tulisi istua?

En tiedä, ajattelivatkohan fransiskaanit aikanaan täällä Raumalla tekevänsä jotain suurta ja erityistä, sellaista joka vaikuttaa pitkään vielä heidän kuoltuaankin ja jota tänään täällä diakonian juhlassa muistellaan?

Osasivatko fransiskaanit ajatella, että kukista, lapsista ja linnuista puhutaan vielä 500 vuoden kuluttua – ja kuinka ajankohtaista se tänään onkaan? Vai elivätkö he omaa elämäänsä toisia palvellen ja Jumalan tahtoa kuunnellen?

Ajattelikohan Cecilia Blomqvist olevansa suunnannäyttäjä ja tienraivaaja? Vai menikö hän sinne, minne kutsuttiin ja pyrki tekemään omalla paikallaan parhaansa? Vasta historia osoitti, kuinka suuri vaikutus hänen työllään oli.

Entä sinä tai minä tai se, joka tänään istui viereesi penkille?  Emme me aina osaa ennustaa, millaisia jälkiä jätämme tähän maailmaan ja toisiimme. Rakkauden tekojen – vieraanvaraisuuden, palvelun ja toisen ihmisen näkemisen jäljet – voivat olla pitkiä ja merkittäviä, vaikka tekijä itse ei arvaisi edes tekevänsä mitään erityistä.

Työ ihmisten puolesta vaatii silti paljon. Se ei useinkaan ole pelkästään helpolta tuntuvien asioiden hoitamista. Se on suostumista murtuneeseen maailmaan.

Tällaisessa maailmassa ja ihmisten todellisuudessa meitä kehotetaan olemaan kestäviä rakkaudessa ja osoittamaan nurkumatta vieraanvaraisuutta, mutta onko kestävyyden ja nurkumattomuuden siunaus juuri siinä, että Jumala voi yllättää ja tehdä meidän elämällämme jotain suurta, kun jaksamme olla uskollisia pienessä?

Me emme näe tulevaisuutta, emmekä aina näe kokonaisuutta. Ja silti meidän tekomme ovat rakentamassa sekä tulevaisuutta että kokonaisuutta.

Rakkaat diakonityöntekijät ja vapaaehtoiset,
kaikki tänään täällä juhlivat, työnne fransiskaanien ja Cecilian jäljissä on tavattoman arvokasta. Kiitos siitä. Toivon, että erilaisten paineiden ja odotusten keskellä voisitte tehdä työtänne rohkeasti ihmisten puolesta.

Muistathan, ettei elämäsi ja työsi ole vain omassa varassasi. Kaikki voima, viisaus ja turva mitä on, ei ole vain meistä. Siellä missä kaksi tai kolme istuu vierekkäin – niin kuin me nyt istumme – siellä myös Kristus on.

Kristus, joka jakaa elämämme ja murtuu taas kerran meidän niin monin tavoin murtuneiden puolesta.