Rohkeutta rakastaa

Luonnossa on juuri nyt käsillä huumaava, ohikiitävä, ihmeellinen hetki. Mustarastaat laulavat, vihreät silmut työntyvät maasta ja puista, kevään ensimmäiset kukat kukkivat, multa tuoksuu ja elämä soi.

Talven selkä on taittunut, olemme välitilassa, uuden kynnyksellä, kesä on edessä. On Ronja Ryövärintyttären keväthuudon aika.

Vuoden kierto toistuu. Aika kuluu, täyttyy, tulee vastaan. En tiedä, tuntuuko sinusta samalta, mutta minusta kevät tuntuu joka vuosi suuremmalta ihmeeltä. Riippumatta siitä, mitä maailmassa tapahtuu, tai mitä omassa elämässäni on ollut, kaikki se, mikä on ollut kylmää ja kuollutta, saa lämmetä ja herätä eloon. Likaiset ojanpientareet peittyvät uuden vihreän alle.

Sama tapahtuu kirkkovuodessa, kertomus on tuttu vuodesta toiseen. Piinaviikon kärsimys on taittunut hiljaisen lauantain kautta uuden aamun odotukseen ja iloon. Murheellisten sydämet saa täyttää luottamus siitä, että asiat ovat toisin. Kuolema on kukistettu, elämä voittaa. On pääsiäinen.

Toiset meistä ovat paastonneet, toiset liittyneet mukaan yhdennellätoista hetkellä. Mutta yhtä rakkaasti otetaan vastaan niin viimeiset kuin ensimmäiset: ”Viimeisen hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen”, saarnaa Krysostomos.

Kristus on kuolemallaan voittanut kuoleman ja sovittanut maailman synnit. Kuolemalla ei ole viimeistä sanaa. Ja kuitenkin kuolema on. Pääsiäinen ei poista sitä elämän lainalaisuutta, että ajat ja sukupolvet vaihtuvat. Jokaisen meidän elämämme päättyy kerran. Milloin, sitä me emme tiedä. 

Jokainen kevät ja jokainen pääsiäinen muistuttaa meitä elämän ainutkertaisuudesta. Meitä kutsutaan huomaamaan tämä hetki, elämän lahja tässä ja nyt. Ne ihmiset, joiden keskellä elämäämme elämme. Ne tehtävät, joiden parissa parhaamme teemme. Arjen huolet ja murheet, sen ilot ja onnellisuuden aiheet. Kaikki se, mikä tekee meidän elämästämme omaa.

Pääsiäinen on kutsu heittäytymään hetkeen. Aistimaan ja näkemään kaikki se, mitä juuri nyt omassa elämässämme tapahtuu. Kaikki se tavallinen, joka meitä toisinaan uuvuttaa. Kaikki se kipeä ja hauras, joka kaipaa sovintoa. Kaikki se hyvä, joka tuntuu ansaitsemattomalta armolta.

Rakkaat ystävät,
ristinpuu on elämänpuu. Pääsiäinen on elämän juhlaa.

Mitä Markus kertoikaan meille tästä aamusta? Kertomus on evankeliumeista vanhin, ensimmäinen ylösnousemuksen kuvaus, tai paremminkin ensimmäinen kuvaus ihmisten reaktioista siihen.

On varhainen aamu, on suuri kivi ja on tyhjä hauta. On pelko kaiken menettämisen edessä. Haudalle saapuvat naiset. Samat naiset, jotka olivat olleet ristin juurella, rientävät nyt Jeesuksen haudalle. Markus ei mainitse näistä naisista mitään missään muualla. Hän muistaa heidät ristin juurelta ja tyhjältä haudalta.

Tunnetuin naisista on Maria, joka oli kotoisin Magdalan kylästä Genesaretinjärven rannalta. Muista lähteistä tiedämme, että hän kuului niihin varakkaisiin naisiin, jotka olivat Galileassa liittyneet Jeesuksen seuraajiin, kun heidät oli ”parannettu taudeista ja pahojen henkien vallasta”. Maria kulki Jeesuksen mukana Jerusalemiin, pysyi uskollisesti ”jonkin matkan päästä rististä” Golgatalla, toisen jo hävitessä paikalta. Ja nyt hän on ensimmäisenä rientänyt Jeesuksen haudalle.

Toisesta Mariasta ja Salomesta tiedämme vieläkin vähemmän. Tällaiseen joukkoon me tänä yönä liitymme.

Markus ei tiedä, miksi naiset menevät haudalle. Evankeliumissa kerrotaan, että naiset menevät haudalle voidellakseen Jeesuksen, mutta meille on kerrottu, että Jeesus on jo aiemmin voideltu hautaamista varten. Markus ei tiedä, mitä haudalla tapahtuu. Eikä hän tiedä sitäkään, missä hauta sijaitsee. Naiset eivät tiedä, kuka on ottanut kiven pois.

Hyvät ystävät,
näin meille alleviivataan sitä, että usko ei ole tietämistä.

Varhaisen aamun kajossa kuljemme pelkäävien naisten rinnalla.

Pääsiäisen vuodesta toiseen toistuvat tapahtumat antavat jälleen uuden mahdollisuuden eläytyä, kokea, liittyä seuraan. Sydämessä ja huulilla on kysymys oman elämämme keskeltä: Kuka auttaisi minua? Kuka auttaisi meitä, kun elämä ja maailman tilanne pelottaa?

En tiedä, millainen sinun talvesi on ollut? Millaisten asioiden kanssa olet aistinut kevään heräämistä ja kulkenut kohti pääsiäisen juhlaa? Millaisen odotuksin tulit tänne hämärään kirkkoon? Oliko askeleesi varma vai tuntuuko siltä, että harhailet hämilläsi tyhjän haudan suulla?

Mikä on se kivi, jonka edessä kysyt, kuka auttaisi minua?
Millaisten asioiden kanssa odotat uuden aamun valoa?

Monille meistä on tuttu kokemus, kuinka elämä valvottaa. Surut ja sairaudet, yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat erilaiselta yön pimeydessä. Hereille saattavat saada ristiriidat ihmissuhteissa, huoli rakkaista, työn paineet tai talouden murheet. Yön pimeydessä edessä näkyy vain esteitä, yksinäisyyden kauhu on saada vallan ja toivottomuus kasvaa. Kivi on niin suuri, että se peittää taakseen kaiken.

Pääsiäiskertomuksissa yö on sielunvihollisen aikaa, aamu Jumalan saapumisen aikaa.

Nyt kuljemme ani varhain ja silti naisia pelottaa. He luulevat, että kaikki on ohi. Kaikki se, minkä varaan he olivat elämänsä antaneet, onkin poissa, kuollutta. He olivat jättäneet taakseen paljon, minne he nyt menisivät? Mistä löytyisi elämälle suunta, merkitys?

Uusi aamu on kuva Jumalan aloitteellisuudesta. Oleellista ei lopulta ole se, mitä ihminen tekee. Uusi aamu ja elämä sen valossa ei ala siitä, että ihminen päättää kääntyä Jumalan puoleen ja toivoo, että nyt Jumala ohjaa oikealla tiellä. Kaikki lähtee liikkeelle Jumalasta, joka kutsuu. Ihminen suostuu, myöntyy. Turvaa ei oteta, sen suojiin päästään.

Tapahtuu yllätys, käänne. Kivi on poissa, hauta on tyhjä!

Ehkä tunnistat elämästäsi kokemuksen, kun jokin kokemus tai muutos on niin suuri, että sen jälkeen kaikki näyttäytyy kuin uudessa valossa. Useimmin muutos on pienempää, sellaista, jonka huomaa vähitellen tai vasta jälkikäteen.
Olennainen on pieni murtumakohta, josta valon kajo pääsee sisälle.

Hyvä ystävä,
jokainen aamu on pieni ylösnousemus. Jokaiseen aamuun sisältyy uuden alun mahdollisuus. Joka vuosi, joka pääsiäinen, joka päivä.

Meitä ei jätetä pimeyteen. Kivi on pois, jotta naiset pääsevät näkemään tyhjän haudan. Kivi on poissa, jotta sinä voisit nähdä tyhjän haudan. Käänteentekevä on hetki, jolloin Jeesuksen seuraajat eivät löydä häntä. Älä siis huoli, vaikka tämäkin kokemus olisi sinulle tuttu.

Markus kertoo, miten ensimmäiset Jeesuksen seuraajat kokivat ylösnousemuksen. Tänään olemme osa todistajien joukkoa koko itäisen ja läntisen kristikunnan kanssa, joka juhlii poikkeuksellisesti samaan aikaan.

Tänään pääsiäisen kokijoita olemme me. Joskus se, että tunnistaa omat tarpeensa ja kaipauksensa edellyttää suostumista tyhjyyteen. Ja silti juuri tyhjyyteen suostuminen on vaikeinta. Emme tiedä mihin olen menossa ja keiden kanssa.

Kun päästämme irti tietämisestä ja turhasta takertumisesta, se voi olla muutoksen alku. Hyväksymme elämäämme kuuluneet asiat sellaisina kuin ne ovat. Voi löytyä sovinto. Kaikki se mikä on kalvanut mieltä, annetaan anteeksi.

Pääsiäisaamun valo kajastaa kaikkialle sinne, missä on surua ja murhetta. Se loistaa kaikkialle sinne, missä kadutaan ilkeitä sanoja, tekoja ja niiden jälkiä. Se yltää sinne, missä elämä ei ole mennyt niin kuin oli ajateltu. Se kajastaa sinne, missä kaikki on tavallisen hyvin.

Jeesus on meidän ”aamutähti”, joka tuo valon maailmaan j a sinun elämääsi. Siinä valossa on armoa, joka on runsasta, ylenpalttista ja loppumatonta.

Tyhjällä haudalla syntyi jotain, joka kasvoi ensimmäisten todistajien aikana ja saa kasvaa tänään myös meistä.

Haudalle saapuneiden naisten periksiantamattomuuden takaa löytyy rohkeus rakastaa.

Rakkaat ystävät, hyvä pääsiäisjuhlaan kokoontunut seurakunta. Onhan meissäkin rohkeutta rakastaa?